torstai 22. marraskuuta 2012

viikko 7+0

Nyt alkoi sitten kahdeksas viikko. Huomenna on se ultra. APUA!
Enää en oikein voi sanoa, että pahoinvoinnit olisi pieniä. Viikonloppuna olin hyvän ystäväni luona Tampereella, ja pahoinvointi matkalla oli ihan kamalaa. Junan vessat ei oikeastaan ainakaan vaikeuta oksennusrefleksin tuloa. Jotenkin pahoinvointi onneksi pysyi reissun ajan aisoissa. Kotiin tultua sunnuntai iltana, huonosti syöty päivä sitten kostautui. Enpä muistaa hetkeen oksentaneeni niin rajusti.

Töissä oksentelu on jotenkin pysynyt minimissään. Joinain hetkinä on vaan pakko mennä vessaan yökkimään ja toivoa ettei kukaan ole kuulomatkan sisällä. Enimmäkseen pystyn kuitenkin olemaan oksentamatta, tosin silloin on sitten kärsittävä etovasta ja huonosta olosta koko ajan.

Edellisyönä huono olo oli ihan mahdotonta. Yleensä yöt oon saanut nukuttua hyvin ja huono olo tulee vast aherättyä. Nyt kuitenkin heräsin siihen että oli kamalan huono olo ja koko kroppa ihan hikinen. Se meni sitten ohi. Myöhemmin heräsin tosi voimakkaaseen vihlaisuun, mutta sekin oli tosi nopeasti ohi. En edes ole varma näinkö unta vai tuntuiko se oikeasti.

Tänä aamuna kuvittelin jo että selvisin pahoinvoinnista. Aamulla olo oli jo melko normaali ja ruokakin maistui. Ja tottakai silloin ensimmäisenä mieleen tuli, että nytkö se meni kesken. En vaan voi mitään tälle skeptisyydelleni, kai sillä jotenkin yrittää itseään suojella pettymyksiltä. Jo töihin ajaessa etominen kuitenkin iski taas, ja nyt onkin ihan yhtä huono olo kuin muinakin päivinä.

Mahakivut ja vihlomiset on vähän helpottanut niistä ihan ekoista viikoista. Nyt vaan aina silloin tällöin menkkamaisia kipuja ja pistelyä.

Huominen ultra jännittää. Eikä ihan vähän vaan aika kamalasti. Tähän mennessä on tietysti miettinyt sitä että onko siellä mitään tai jos on niin onko se oikeassa paikassa. Kuitenkin, koska menkat ei ole alkanut on uskonut siihen että jotain siellä tapahtuu. Toivon tietysti, että pieni hiirulaisen alku siellä kasvaa. Se, että jos siellä ei sitten olekaan mitään tai ei ainakaan mitään elävää, pelottaa ihan suunnattomasti. Jo se, että sitten on ollut epätietoisuudessa kuukauden ja jos siellä ei mitään elävää ole niin senkin ajan olisi voinut yrittää uudestaan. Toivon tottakai ihan mielettömästi, että saadaan huomenna nähdä pieni hiirulaisemme ultran ruudulta ja sen voimakkaan sydänäänet. Mutta sitten jos ei nähdäkään niin oma reaktio pelottaa. Miten siinä voi sitten töihin mennä? Tekisi mieli perua koko juttu, mutta ehkä se kuitenkin on parempi saada varmistus kuin miettiä koko ajan että johtuuko tämä hartiakipu nyt sitten kohdunulkopuolisesta raskaudesta.

Tunnen itteni kyllä niin tyhmäksi välillä, kun teen tän niin vaikeeksi. En vaan voi tälle mitään. Toivon vaan niin kamalan paljon että saadaan tämä vauva maailmaan hyvävointisena ja terveenä.

Alkaa olla vaikea kertoa jo tästä ihmisille. Onhan se selvää, että koska tämä itsellä on koko aika mielessä päällimmäisenä niin meinaa jatkuvasti vahingossa sanoa jotain. Tänäkin aamuna meinasin epähuomioissa sanoa raskaana olevalle työkaverilleni, kun puhuttiin vitamiineista, että onneksi niistä raskausajan vitamiineista saa kaiken tarvittavan niin ei tarvi monesta purkista syödä. Myös kaveripariskunnan luo syömään meno sunnuntaina jännittää, sillä pariskunnan mies jo totesi ettei pitsaa voi syödä ilman olutta ja kun tähän totesin että mä jätän ne oluet väliin kun en oikein tykkää niistä niin hänpä vielä sanoi että hankkii monenlaista ja erimerkkejä niin voin sitten maistella. Mitenhän ihmeessä onnistun olemaan paljastamatta että en tosiaankaan voi edes maistaa.. Vielä kun ei kuitenkaan ihan uskalla kertoa. Ja muutenkin, kun päätettiin että kerrotaan molempien vanhemmille vasta jouluna niin ei olisi kai kauhean reilua kertoa kaikille muille ennen kuin kertoo omille vanhemmilleen. Nyt vaan ei voi mennä kotona käymään ennen joulua ettei ne arvaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!