torstai 14. elokuuta 2014

Eroahdistusta tai mustasukkaisuuttako?

Mun uutta kotiäitikautta on varjostanut yksi pieni ja vähän haastava ongelma. Vaihe? Toivon tosiaan että tämä on vain vaihe!
Mä en oikein itse edes tiedä miksi sitä sanoisi, onko se nyt eroahdistusta, mustasukkaisuutta vai ihan vaan sitä omaa temperamenttia. Tahtoikääkin oon välillä syyttänyt.

Se meidän haaste tässä arjessa on nimittäin se, että Rasmuksesta on tullut hyyyyyvin kiintynyt äitiin. Kiintynyt ei ehkä kuvaa tilannetta parhaalla mahdollisella tavalla, vaan lahkeessaroikkuja voisi olla se kuvaavampi termi.



Kaikki on hyvin niin kauan, kun äiti istuu tai makaa lattialla ja Rasmus pääsee halutessaan syliin. Ongelmia tuleekin heti, jos äiti nousee tai tekee jotain, jolloin syliinpääsy ei onnistu. Ihan pahinta on se, jos Kasper on äidin sylissä. Rasmuksen on silloin myös päästävä, eikä käy että kumpikin olisi samaanaikaan. Jos äiti ei laske Kasperia pois ja ota tilalle Rasmusta, raivotaan ja kontataan seiniä päin.

Rasmus ei voi myöskään yhtään sietää sitä, että jos hän on sylissä, joku muukin tulisi syliin. Seuraa raivarit jos joku tulee, eikä se helpota ennen kuin äiti keskittyy taas täysin vain Rasmukseen. Jos äiti ei tee niinkuin Rasmus haluaa, seuraa jälleen raivarit.



Että mitä ihmettä? Rasmus on aina ollut todella temperamenttinen, mutta nyt mulla on tosiaan pallo hukassa. Onneksi Kasper viihtyy todella hyvin itsekseen, eikä se ole hänelle nyt niin justiinsa päästä aina syliin. Halit ja pusut silloin tällöin riittävät täyttämään Kasperin läheisyyskiintiöt. Rasmuskin pysyy iloisena ja aurinkoisena, jos hänet vaan voi ottaa syliin hänen niin halutessaan. Mutta kun aina ei voi. Niin mitäs sitten? Annanko mä vaan Rasmuksen huutaa ja jatkan töitäni ja otan syliin vasta kun pystyn, vai keskeytän omat juttuni, jotta Rasmus saa mitä haluaa?



Mun oman järjen mukaan en aina voi tehdä niinkuin lapsi haluaa. Toisaalta taas harmittaa Kasperin puolesta, kun toinen aina valtaa sylin. Ja tämä voi nyt kuulostaa taas vähän väärältä, en missään nimessä sano että olisi paha kun Rasmus on niin kiinni mussa, sehän vaan kertoo että olen äärettömän tärkeä pojalle. On kuitenkin vaan välillä tilanteita, joissa Rasmus ei voi saada sitä mitä haluaa. Ja onhan mulla myös toinen lapsi, jonka hänenkin pitäisi välillä saada läheisyyttä. Silloinko annan vaan Rasmuksen raivota?

Tää taitaa olla taas niitä asioita, joista tulee ongelma kahden samanikäisen kanssa. Kaksi sylissä kotityöt vaan ei onnistu, eikä kumpikaan ymmärrä toista paremmin, miksi äiti nyt ei voi ottaa syliin. Yksi lapsi lonkalla voi kuitenkin tehdä käytännössä mitä vain, kahden kanssa siitä ei tule mitään.



Ja tämä on ongelmana vain silloin kun olen kolmestaan poikien kanssa. Isin ollessa paikalla, ei mitään ongelmaa tule, ja pojat viihtyvät tosi hyvin kahdestaan! Kai hekin ymmärtävät, että nyt paikalla on kaksi syliä, joten taistelua ei tarvita.

Huah. Viimeksi eilen oli kyllä taas niin supermutsiolo, kun molemmat lapset huutaa ja haluaa syliin, eikä kumpikaan rauhoitu yhteiseen syliin, vaan vaatii äidin huomiota vain itseensä. Sai taas kerätä kaikki hermojen rippeet, etten olisi liittynyt kuoroon..

Nyt kokemuksia kehiin, varsinkin tuplamammat! Onhan tämä vaan vaihe ja meidänkin helpompi arki koittaa taas pian?

ps. vaunujen työntäminen yhdessä on muuten pojista ihan hullun hauskaa! :DD

28 kommenttia:

  1. Kuin olisit kuvaillut meidän arkea :) kumpikaan ei saa tulla syliin ilman että toinen tulee vetämän kaveria alas. Nooralla on pienestä saakka ollut eroahdistusta, onneksi ei vielä noin pahana kuitenkaan. Väsyhetket on pahimmat, silloin äiti ei saa siitä vierestä poistua. Mulla kauhea riittämättömyyden tunne kun tytöt ei pääse syliin halutessaan ilman että toinen tulee kiusaamaan... Ja kun isi on kotona ei meilläkään ole tätä ongelmaa. Mä toivon että on vaan vaihe, mutta epäilen että näillä tempperamenteilla asia ei tule muuttumaan miksikään ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hoh, ompa kiva kuulla että muillakin on tällaista!
      Väsy todellakin on pahinta! Varsinkin kun se sattuu kummallekin samaan aikaan!

      Poista
  2. Sama vaihe ollut täällä, samassa iässä. Roikutaan lahkeessa kun tehdään aamupalaa, roikutaan lahkeessa kun käydään vessassa, roikutaan lahkeessa kun puetaan ulos, roikutaan lahkeesa kun tehdään ruokaa.. Lista on loputon. Myös nukahtamiseen vaadittiin vanhempaa vierelle. Helpotti ehkä noin kuukaudessa, muistaakseni. Täällä vain yksi lapsi. Mutta politiikkana oli se, että annetaan lapselle huomiota kun se sitä tarvii, mutta on myös tilanteita joissa ei vaan voi olla sylissä tai pitää pystyä odottamaan. Silloin kerroin lapselle, että äiti ei nyt voi ottaa syliin kun tyliin pitää kaataa tää kuuma vesi pois perunakattilasta. Raskasta se oli yhdenkin kanssa, joten tsemppiä! Ja kyllä, se menee ohi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiva kuulla! Meillä toi roikkuminen ei onneksi ole ihan jatkuvaa, vaan välillä onnistuu irtautuminenkin! :D Kiitos sulle kokemuksen jakamisesta! Mä olen kans ajatellut noin, että otetaan syliin kun pystytään. Aina ei pysty ja sille ei voi vaan mitään.

      Kiitos! <3 Tsempit myös sinne!!

      Poista
  3. Voiskohan toi oikeesti olla ikään liittyvä vaihe kun tuntuu että V myös joinain päivinä roikkuu takiaisena mussa kiinni ja minnekään ei voi mennä tai mitää tehä ilman että toinen itkee, huutaa ja kävelee perässä. Välillä kyl annan V:n huutaa kurkku suorana kun on joku kesken enkä voi (/jaksa enää) roikottaa sitä sylissä. Eihän se rikki mee mut inhottavaa kuitenkin.. :/ V on kyllä muutenkin ollut huomattavasti enemmän mun perään kuin mitä A oli vauvana/taaperona. T:Tuire

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan että on! Ois tosi helpottavaa tietää, että toi menee ohi! Varmasti tekee lapselle ihan hyvääkin, että välillä antaa vaan huutaa. Omat hermothan siinä vaan kärsii :D

      Poista
  4. Kuulostaa niin tutulta! Meillä oli ihan vauvasta asti P vaativampi, aivan jatkuvasti huomiota ja syliä vailla.
    Hahaa, se jatkuu aina vaan :D
    Ei tokikaan ihan samanlaisena, kun on jo isompi. Mutta vaatii itselleen paljon enemmän huomiota kun E. Se alkaa pelle hermanni-jutuilla ja jos en ehdi lähteä mukaan vaikka siiivouksen keskellä, saattaa touhu mennä sitten kiukuttelun ja tinttailun puolelle...

    Paska mutsi-fiilis tulee sitten E.n kohdalla, kun se on semmonen hiljainen sivusta seurailija ja vähään tyytyväinen. Välillä pitää oikeen keskittyä siihen, että muistaa senkin kanssa konhottaa.

    Että oikeen, oikeen tuttua kuule! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana kommentista! Juuri näitä kaipasin! <3
      Tiedän niin tunteen! Tuntuu että se rauhallisempi ja hiljaisempi jää väkinkin sen vaativan varjoon, eikä siten saa läheisyyttä ollenkaan yhtä paljon :/ Toisaalta meillä Kasper onneksi osaa tulla ne omatkin halinsa hakemaan. :)

      Kiva kuulla kuule! :D

      Poista
  5. Täällä sama tilanne, saman ikäisen pojan kanssa. Tosin mulla "vain" yksi lahkeessaroikkuja. Mä niin toivon tän olevan vaan vaihe.
    Ei tarvi kun vessaan mennä niin toinen rääkyy oven takana. Sen oon päättänyt että pärjään ihan yksin siellä vessassa ja annan sit rääkyä :D Raivostuttavaa silloin, kun pitäisi jotain tehdäkin. Ja sama meillä, kun mies kotona, kaikki on ok ja viihtyy leikkiessään hetken yksinkin. Huoh tosiaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskotaan siihen, että tää on vaan vaihe! :D Joo ei taida tosiaan maailmanloppu tulla, vaikka äiti sen oven laittaisikin kiinni vessaan mennessään. Mutta voi sitä huutoa! :D

      Poista
  6. Meillä Tyypillä oli ainakin semi-vahva äiti-vaihe, jolloin parku oli valmis heti kun äiti katosi näkyvistä saati nousi lattialta ylös. Oli vaihe, meni ohi!

    :) " kontataan seiniä päin" anteeksi, mutta alkoi naurattaa. mahtaa olla silloin muksu raivona, jos oikein tähtää seiniä päin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että vaan vaihe! Tämän voimalla! :D

      Jovain, seiniä päin mennään! Jos äiti ei tee niinkuin haluan, konttaan sitten seinään! :D Ei onneksi kauhean kovaa, ettei ihan kypärää tarvi käyttää ;)

      Poista
  7. Vaihe! Luojan kiitos on vain vaihe, joka kuuluu kehitykseen. Ai miten selvitään? No tasapainoilet parhaasi mukaan, huomioiden molemmat pojat ja välillä "aiheutat pettymyksiä". Tästäkin selvitään :) Nou hätä. Kahvia ja lehmän hermot. (ja tarpeeksi tekemistä pojille -> Meillä kirput kitisee syliä niin kauan kun on vaan liian tylsää). Jaksuja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ihanaa!
      Todellakin kahvia ja lehmän hermot! Kahvi onnistuu, mutta hermoissa on välillä tekemistä ;)

      Kiitti Raila <3

      Poista
  8. Meillä aivan sama tilanne, tosin vain yksi lapsi. Jos ei heti ota syliin, niin raivoaa aivan hulluna. Keittiötyöt kaikken pahinta. Yleensä annan hetken huutaa ja mahdollisimman pian ottaa syliin. Mutta eipä siitä sylistä sitten oikein pois lähtisikään ennen kuin aletaan syömään tai vaihdetaan lattialle leikkimään. Toivon tosiaan, että olisi vain vaihe. Ja meillä saattaa poika tulla keittiöön mun punttiin kesken isän kanssa touhuilujenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidetään peukkuja vaiheelle!
      Joo sama täällä, syliin kun pääsee, ei enää millään lähtisi pois!

      Poista
  9. Ohimenevää tuo on! :) Mutta kyllä joo, annat pojan huutaa jos huudattaa. ;) Olisit taas mun silmissä epäreilu jos antaisit toiselle kaiken periksi ja toinen jäisi huomiotta vaan koska Rasmus ei siitä tykkää vaikka toinen tyytyykin vähempään huomioon . Tokihan kun et voi häntä ottaa syliin ,voit jutella rauhallisesti ja huomioda häntä puheella vaikka sulla olisikin hommat kesken tai Kasper sylissä. Ja sitten otat syliin kun hommat valmiit. Pienestä se jo alkaa että voi odottaa hetken omaa vuoroaan joka isompana muuten sitten onkin tärkeä taito! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ihanaa kuulla!
      Niin munkin mielestä. Välillä tuntuu, että tää on tosiaan tasapainoilua siellä välissä, että on yhtä reilu molemmille, kahdelle eri persoonaiselle pikkupojalle. :)

      Kiitos sulle kovasti vinkeistä! :)

      Poista
  10. Voi, äidin pieni sylimyyrä :) Tsemppiä! Tähän hätään en parempaa neuvoa keksi ;)

    VastaaPoista
  11. Noita vaiheita on varmasti perheissä joissa on yksi lapsi, kaksoset tai useampi eri ikäinen lapsi. Ne menee ohi eivätkä ne lopu yhteen. Tulossa on vielä monia monia vaiheita, mitä milloinkin. Sellasta se on lasten kanssa, siksi vanhemmat usein väsyneitä ovatkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan niitä. Mun pointti taisikin olla, että ihan erityisen haastavaa siitä tekee kaksi samanikäistä, joilla ymmärrys on yhtä huono tai hyvä :)

      Oot aivan oikeassa varmasti ettei ne tähän lopu. Yhtä vaihetta seuraa toinen. Mutta siksi onkin hienoa olla olemassa blogi, jossa näistä asioista voi puhua ja saada vertaistukea.

      Vanhempien väsymyksestä ei ainakaan meidän tilateessa ole kyse :)

      Poista
  12. vaihe onneksi :D. Meillä on kanssa kaksoset, joista toinen on ns. "vaativampi". Olen antanut hänen kiukuta sillon kun sille päälle sattuu ja sanonut, että on muitakin lapsia joita pidetään sylissä jos yhteinen syli ei kelpaa. Kyllä se aikansa otti ja sitten älysi, nykyään (1v7kk) osaavat jo jakaa sylin.. useimpina päivinä. Olen pohtinut usein samaa kun sinä, että jääkö se vähempään tyytyväinen lapsi jotenkin ulkopuolelle (tunteeko pettymystä tästä isompana). Välillä minä tai lasten isä ollaan otettu tämä rauhallisempi muksu yksin kauppareissulle tai kyläilemään, jotta hänkin saa jakamatonta huomiota edes joskus. :) Luonteestahan tämä on kiinni ja kaikissa monilapsisissa perheissä löytyy varmasti persoonaa jokalähtöön. Tälle kipakammalle lapselle olen yrittänyt opettaa, ettei maailma pyöri hänen ympärillään ja odottamisesta palkitaan sitten haleilla ja huomiolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kun ihana kuulla!
      Kiitos hurjasti sulle kokemuksen jakamisesta! <3 Pitää ottaa sama tekniikka käyttöön myös meillä! :)

      Poista
  13. Mä luulen kanssa, että vaihe, mutta osasyynä voi olla myös se, että olit tässä välissä töissä ja nyt kun olet palannut kotiin, niin lapsi saattaa mielessään alkaa pohtimaan lähteekö äiti kohta taas jonnekin. Meillä minä aloitin pyörähtelemään koulussa tai töissä kuopuksen ollessa noin vuoden vanha, ja kun palasin näiltä muutamia tunteja kestäviltä reissuilta kotiin, en saanut enää sinä päivänä tehdä muuta kuin kantaa häntä sylissä tai leikkiä hänen kanssaan. Tämä kuitenkin helpottui muutamassa viikossa. Tsemppiä, helpottaa varmasti pian. Voin uskoa, että huomion antaminen vain toiselle tuntuu pahalta, sillä minusta noina viikkoina tuntui, ettei kolmevuotias veli saanut minusta mitään irti, kun jouduin vain pikkuveljeä hoivaamaan :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se voi olla.. Mutta mun kotiinpaluusta on kuitenkin jo kaksi viikkoa, joten hassua että se vielä vaikuttaisi. Mutta voihan se olla, toivotaan että meilläkin pian helpottaa! :)

      Kiitti sulle kommentista ja tsempeistä! :))

      Poista
  14. Meillä nyt 1v1kk vanha lapsi ja hänellä ihan samanlainen vaihe. Äitin syli ja hellyys vain kelpaa ja leikkiminen yksin ei kiinnosta yhtään. Joskus on niin paska mutsi fiilis kun ei vaan ehdi ja pysty istua lattialla lapsi sylissä koko ajan

    VastaaPoista
  15. Meidän neidin 11 kk variaatio seinään konttaamisesta on hakata päätä lattiaan (tai romahtaa suorilta jaloilta naama edellä lattiaan). Esikoinen meni aikoinaan puremaan mattoa (tai jotain muuta vastaavaa). Elämä on pettymyksiä täynnä :) Voi näitä pieniä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!