5 asiaa, jotka tekevät meidän perheen arjesta sujuvampaa

Ennen lapsia mulla oli tietty mielikuva siitä, millaista lapsiperhearki tulisi olemaan. Sehän tietysti oli hyvin kaukana totuudesta, ja huomaan että sitä jotenkin kuvitteli kaiken olevan niin helppoa ja sujuvaa ja järjestelmällistä. No totuus on kaikkea muuta ja vaikka itseäni varsin järjestelmällisenä ja organisointikyvykkäänä pidänkin, myönnettäköön että meillä on välillä ihan mahdoton kaaos. 

Kaksosten ollessa pieniä meillä oli aika tarkka päivärytmi. Isoin syy oli se, että se helpotti valtavasti lastenhoitoa ja huomattiin jo aikaisessa vaiheessa, että meidän lapset ovat aika rytmiherkkiä myös. Varsinkin esikoinen rauhoittui selkeästi rytmistä ja hyppi kirjaimellisesti seinille jos nukkumaanmeno tai ruoka-ajat venyi. Silloin ajattelin, että elellään löysemmin ja rennommin sitten isompien lasten kanssa. Että eletään nyt tätä kiirettä ja touhua, sitten kun lapset ovat kouluikäisiä, arki helpottuu ja rauhoittuu.

Vähänpä tiesin. En siis oikeastaan olisi voinut olla kovinpaljoa enempää väärässä! Jos vertaan meidän tämän hetkistä arkea siihen kun tuplat oli taaperoita, tai edes siihen kuin pienin oli vauva, oli meillä valtavasti rennonpaa ja aikataulujen osalta helpompaa kuin nyt.

Me eletään kirjaimellisesti ruuhkavuosia. Tai ehkä vielä paremmin, pelkään ettei olla vielä edes siellä ruuhkavuosien huipulla. Ja tämä jos mikä kauhistuttaa.  Että tää voisi mennä joskus vielä kiireemmäksikin.

Ei varmasti olla ainoa perhe, joka painii kiireen keskellä, joten päätin jakaa vähän meillä hyväksi havaittuja keinoja helpottaa ja sujuvoittaa arkea. 

1. Etä- ja hybridityö

Tämä on tietysti asia ja aihe jota ei aina voi valita. Jos työnantaja ei mahdollista etätyötä, tai edes hybridityötä, vaikea sellaiseen on lähteä. Meillä tämä on kuitenkin yksi isoimmista arjen helpottajista. Se tuo päiviin lisää paitsi tunteja milloin nukkua, myös tunteja tehdä kotitöitä, auttaa lapsia läksyissä ja liikkua. 

Mä en itse, eikä miehenikään tehty lainkaan etätyötä ennen koronaa. Mä en kokenut sen tuovan mulle arkeen mitään lisäarvoa, nautin toimistosta ja ihmisistä siellä. Korona pakotti siihen ja koin sen jopa ihan valtavan ahdistavaksi alkuun. Oli ihan hirveää kun koko elämä pyöri vaan kotona. En luultavasti itse ole eläissäni voinut henkisesti niin huonosti kuin sinä keväänä. 

Luotiin meille etätyöhön toimiva malli. Rytmitys on meillä kaiken a ja o, tiedetään mieheni kanssa kumpikin "paikkamme" joten tää toimii meillä. Mä aloitan lähes aina työt 7.00-7.15. useimmiten yöpuvussa hampaat pesemättä, kahvia juoden keittiön pöydän äärestä. Samalla mies hoitaa lasten aamujuttuja. Mä olen läsnä, vaikken ole läsnä. Toisin sanoen käytettävissä, mutta kuitenkin jo töissä. Mies vie yleensä pienimmän kasiksi päiväkotiin ja mä pidän niihin aikoihin oman tauon jolloin laittaudun ja otan aamupalaa. 

Sovitaan yleensä aamulla kumman työ vaatii omaa rauhaa ja kumpi näin ollen saa työhuoneen. Saatetaan vaihtaa myös kesken päivän, riippuen miten se työtehtäviin osuu. Toinen sitten työskentelee joko keittiön pöydän ääressä, makuuhuoneen kakkostyöpisteellä, sohvalla tms. Mun vastuulla on yleensä valmistaa lounas, ellei se ole kokattu jo aiemmin, niinkuin yleensä on. Jompikumpi tyhjentää ja täyttää astianpesukonetta, siivoilee lasten aamupalasotkuja, pesee pyykkiä yms.

Jonkun palaverin ajaksi saatan lähteä ulos kävelemään tai kaivan joogamaton lattialle ja venyttelen tai teen lyhyen joogan. Jos palaverin luonne sallii, saatan siivota keittiötä, järjestellä kotia tai tehdä ruokaa niiden aikana. Lasten tullessa iltapäivällä kotiin, pidän yleensä vähän pidemmän tauon tai katkaisen työpäivän kokonaan hetkeksi, jolloin pystyn kysellä koulukuulumiset, auttaa läksyissä ja välipalassa. Meidän lapsilla on sääntö, että läksyt tehdään heti koulun jälkeen. Isoin syy tähän on siinä, ettei kummallakaan riitä kiinnostus, motivaatio tai edes aika enää illalla. 

Mä lopettelen työt yleensä viimeistää n 15.45, aiemminkin jos plussatunteja tai pitämättömiä taukoja on enemmän. Mieskin viimeistään neljältä, jolloin hän lähtee hakemaan pienintä ja mä teen iltaruuan, ellen ole tehnyt sitä jo aiemmin.

Meillä on lasten harkkoja neljänä päivänä viikossa, joten aika moni arkipäivä on sellainen että 17-18 välillä lähdetään harrastuskuljetuksiin. Tällaisiin päiviin varsinkin etätyö tuo ison avun, kun osan iltavalmisteluista on jo ehtinyt tehdä päivän aikana. 

2. Tarkat aikataulut ja viikkosuunnitelmat

Harrastuskuskailuista päästäänkin aikatuluihin. Me tehdään mieheni kanssa kumpikin liukuvaa työtä, eli työpäivän alussa ja lopussa on parin tunnin liukumat ja ainakin minulla töissä sääntönä se, että 10-15 pitäisi olla tavoitettavissa. Mun työpäiväni ovatkin oikeastaan lähes aina 7.00-15.30 sisältäen noita omia taukoja. Mies tekee oikeastaan 8.00-16.00 työviikkoja, pienin on päiväkodissa 7.45-16.15 ja tuplien koulupäivät ovat 8.15-14 välillä, vähän erimittaisia riippuen päivästä. He harrastavat maanantaisin koulun jälkeen parkouria, keskiviikkoisin liikkakerhoa ja futisharkat ovat tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin aina samaan aikaan. 

Voi siis sanoa, että meidän viikot rakentuvat aina hyvin samankaltaisina, joten viikkorytmi on tosi helppo tehdä. Herätyskello soi aina 6.30 ja lapset heräävät 6.00-7.00 välillä. Nukkumaan he kaikki menevät aina kahdeksalta, paitsi ma ja ti kun harkkojen takia nukkumaanmeno venyy puoli ysiin. Meillä syödään melkein aina puoli viideltä päivällinen ja seitsemältä iltapala. Mies käy salilla kaksi kertaa arkena ja kerran viikonloppuna, mä kerran arkena ja kaksi kertaa viikonloppuna. Kaupassa ei oikeastaan käydä, ellei jotain kriittistä puut ja silloin haetaan se nopeasti lähikaupasta.

Lapset syövät koulupäivien jälkeen välipalan, tekevät läksyt ja saavat sitten peliaikaa, lähtevät ulos tai kavereille. Meille ei saa ennen neljää tuoda kavereita, sillä etätyö ei onnistuisi niin millään.

Joku sanoo varmasti että apua mikä oravanpyörä, mä sanon että ah langat käsissä ja hallittava paketti. Mun on vaikea kuvitella enää palaavani työhön jossa työvuorot vaihtelisi ja näin sekottaisi tuon päivän rakenteen. Uskon, että kaikkeen tottuun, mutta siihen en tiedä tottuisinko koskaan. Etätyö myös auttaa siinä, ettei tällainen tunnu kuormittavalta. Heti jos on toimistopäivä, huomaan että arki on paljon rankempaa ja silloin karsitaan omista harrastuksista.

3. Valmiit ruokalistat ja kauppatilaukset

Melkein tämä menisi samaan osioon ton aikataulutuksen kanssa, sillä meillä on säännölliset kauppatilaukset, jotka helpottavat arkea valtavasti. Mä tykkään käydä kaupassa, mutta tässä elämäntilanteessa se vie aivan liikaa aikaa, jonka vapautan mielummin muille asioilla. Mulla onkin ajatusmalli, ulkoista kaikki minkä voit! Ja kaupassakäynti on todellakin sitä. Keräilypalvelu maksaa täällä 7,90€ ja se on mun mielestä pieni raha siitä, että säästän puolitoista tuntia viikosta johonkin muuhun tekemiseen. 

Me ollaan nyt heinäkuusta alkaen tilattu oikeastaan kaikki meidän ruuat kerättynä, joten ostoslistoja mulla on sovelluksessa liuta. Nykyään kopioin vaan edellisen samojen tuotteiden ostoslistan ja lisään huomatut puutteet, jolloin kauppalistankaan tekoon ei kauaa mene. 

Meillä on myös kuusi erilaista ruokaviikkolistaa, joita pyöritetään arkiruuissa. Tää on tosi kätevää, sillä silloin erityisesti ruokatilaus on helppo kopioida edelliseltä viikolta. Perusruokatarvikkeet meillä on tosi usein samoja, joskus viikonloppuna saatetaan syödä jotain erilaista, mutta muuten aamu-, väli- ja iltapalat toistuu viikosta toiseen samanlaisina. 

Tästä ruokaviikkosysteemistä voin kirjoittaa toisen kerran tarkemmin, tästä mulla on nimittäin paljon sanottavaa. Nyt kun on reilu puolivuotta menty samoilla, voisin myös vähän muokata tuota listaa, saataisiin vähän erilaista sisältöä arkisapuskoihin.

4. Kimppakyydit

No tämä on kyllä ihan pop juttu. Lasten treenikavereita asuu onneksi tässä lähellä, joten on sovittu kimppakyydeistä muutaman perheen kanssa. Eihän siinä ole mitään ideaa, että neljällä autolla ajetaan täältä toiselta puolelta kaupunkia harkkakentälle ja kahden tunnin päästä takaisin, kun voisi ajaa vaan yhdelläkin. Toki yhdistetään lasten treeneihin tosi usein myös oma treeni, joten ajallisesti säästöä ei tule. Apua on siinä, ettei aina tarvitse lähteä itse, säästetään bensakuluissa ja helpotetaan omalta osaltamme jonkun vuorotyöläisen kuljetushaasteita.

5. Siivouspäivä

En tiedä onko tää varsinaisesti sellainen ruuhkavuosia helpottava tekijä, mutta meillä tosi toimiva konsepti. Tuplilla on aina harkat torstaisin ja mies käy silloin itse treenaamassa, joten mä pidän silloin siivouspäivän. Imuroin, pyyhin lattiat, pölyt ja pesen vessan. Pienin on yleensä silloin kotona tai naapurissa, tai sitten joku naapurin lapsista on meillä hänen kanssaan leikkimässä. 

Lastenhuoneita en torstaisin siivoa, vaan ne jää lapsille itselleen hoidettavaksi. Pienin siivoaa yleensä juurikin torstaina leikkinsä pois ja mä vaan imuroin perjantaina ja tuplat siivoavat ja imuroivat oman huoneensa perjantaisin koulun jälkeen. 

Siivotaan toki pitkin viikkoakin, keittiö tietysti joka päivä ja imurointiakin meillä on keittiössä ja eteisessä vähän joka toinen päivä. Mutta sellaiset isot siivoukset ja pölyt hoidan torstaisin. Toimii, ja perjantaina on ihana aloittaa viikonloppu siistissä ja puhtaassa kodissa. 

Toinen siivous tehdään usein sunnuntaina ja silloin mies yleensä viikkailee viikon aikana pestyjä pyykkejä. Meillä on nimittäin työnjako, että mä hoidan kauppatilaukset ja ruuanlaiton, hän pyykkien viikkauksen ja lajittelun kaappeihin. Mä voin pestä pyykkiä kyllä, mutta ai että vihaan sen viikkaamista.

Nämä tukevat meitä arjen toimivuudessa ja siinä, että musta tuntuu että langat on käsissä ja kaikki hoituu. Ehdin olla lasten kanssa, ehdin olla miehen kanssa, ehdin nähdä ystäviä, huolehtia kodista ja harrastaa itse. Arki on balanssissa ja hoituu. Tietysti, lisätunnit vuorokauteen kelpaisi todellakin, sillä onhan tää välillä aikamoista minuuttiaikataulua. Mutta mä toisaalta myös nautin tästä. Ja mikä tärkeintä, tää tuntuu sopivan meidän perheelle tosi hyvin. On vienyt aikaa, että on saatu tää rullaamaan ja toimimaan, mutta on se työ ollut tän kaiken arvoistakin.

Mikä asia sun arkeasi helpottaa ja sujuvoittaa kaikista eniten?

Kuulumiset x5

Tässä kun yritän päästä jälleen kirjoittamisen vauhtiin (mikä on muuten yllättävän vaikeaa,) aloin miettiä sitä, mitä edes haluan kirjoittaa. Mä koen, että kaikkein ihanimpia tekstejä mulle itselle on ollut aina ne kuulumisten höpöttelyt. Ne ajatuksen virtaa -tekstit, joissa ei välttämättä ole pointtia. Isosti nautin myös niistä pohtivista kasvatusteksteistä, joissa oikeasti on jokin pointti (siis silloin kun voi oikeasti kirjoittaa niin, että saa keskityttyä ja se oma pointti sieltä löytyy). Suosituimpia postauksia kun lukee, niin reseptit nousee selkeiksi ykkösiksi. Varsinkin pizzapohja ja kiertävä ruokalista, jotka muuten tuolla sivupalkissakin ovat, nousevat korkealle hakukoneissa. Myös mun elämäntapamuutos, New Fit Me projekti on kenties mun blogihistorian luetuimpia. Onko se sitten niin, että tollaiset muutoskuvat joita tuossakin postauksessa on, herättää vaan aina kiinnostusta?

Mistä mä sitten tulen kirjoittamaan? Taidan mennä nyt toistaiseksi flown mukana ja kirjoittaa siitä mikä kiinnostaa. Luulen, että näistä kuulumiset-postauksen otsikoista nousee ne pääotsikot seuraaviin postauksiin, joihin sitten syvennyn enemmän. Tai sitten en. Tai sitten lähden ruokablogilinjalle ja postailen vaan kaikkia lempparireseptejä. Se tie tosin saattaa olla hyvinkin lyhyt, sillä mun lempparireseptejä on aika tosi vähän. 

Mutta se siitä. Entäs ne kuulumiset? Yritän pitää tämän niin suppeana kuin osaan ja menen noihin teemoihin sitten syvemmin ihan omissa postauksissaan, katsotaan miten se sitten onnistuu. 

MINÄ

Mä täytän ensi kesänä 34 ja tuntuu että elän nyt just elämäni parhaita vuosia. Okei, toivoisin vaaleampia silmänalusia, ettei valvotut yöt näkyisi niin helposti. Vähemmän silmäryppyjä, niitä on tosiaan tullut ja multa ei enää Alkossakaan kysytä papereita. Ja vähän järkevämpää suhtautumista herkutteluun, kuin mitä se mulla nyt viime vuosina on ollut. Jos näitä ei lasketa niin tuntuu et mulla asiat on just nyt todella hyvin. Saatoin kokea jonkin asteisen kolmenkympin kriisin pari vuotta sitten, ei se tosin millään tavalla liittynyt ikään, voin ihan rehellisesti sanoa, että ikä on mulle todellakin vaan numeroita. Se oli enemmän sellainen identiteettikriisi, josta koen nyt selvinneeni voittajana, tai ainakin pirusti vahvempana eteenpäin. Ehkä tästä sitten kerron tosiaan tarkemmin myöhemmin. 

Siinä missä koko mun ikäni liikunta on ollut tosi ärsyttävää ja oon ollut superlaiska, vikat kolme vuotta on olleet ihan superaktiivista aikaa. Oon oppinut taas nauttimaan urheilusta ja liikkumisesti, mun kunto on hyvä ja mä jaksan. Ihan hirveen kiva fiilis muuten! Muistatte ehkä, ainakin ne jotka täällä silloin neljä vuotta sitten oli, että olin aika paljon pulleampi ja huonovointisempi silloin kuin nyt. Kaikkiaan oon tuossa ajassa tiputtanut 20 kiloa painoa, ihan hirveästi jos sitä noin numeroina miettii. Edelleen jatkan tätä projektia jonka silloin aloitin, välillä otan vähän takapakkia ja sitten jatkan taas. Koko ajan parannan kuitenkin siinä, että jossain kohti voisin oikeasti sanoa, että mun suhtautuminen herkutteluun on normaalia ja mun ei tarvitse olla ehdoton minkään suhteen. Kohtuutta harjoittelen siis edelleen.

Työminä onkin sitten ikionnellinen. Mulla on supersiisti duuni, josta nautin ihan valtavasti. Tää ei toki ole itsestään selvää, luulin myös vuosi sitten olevani unelmieni työssä ja siis olinkin, kun en tiennyt paremmasta. Sitten keväällä tuli YT:t ja sain oikeasti pelätä sen puolesta, että joudunko palaamaan siihen vanhaan, josta tuohon unelmien työhön lähdin. Sinänsä tilannehan oli mulle tosi turvallinen, sillä vaaraa potkuista ei ollut, en jäisi tyhjän päälle. Mutta palaaminen vanhaan tuntui silti vielä pahemmalta. Olin jo nähnyt mitä muuta voi olla ja innostunut siitä. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja mulle tarjottiin uutta tehtävää, jossa yhdistyi kouluttaminen ja valmentaminen. Aiemmin vaan koulutin. Nyt voin sanoa, että oon oikeasti siinä mun unelmien työssä. En ehkä lopullisesti mutta ainakin juuri nyt. Kun työssä on vielä mahdollisuus täyteen etäilyyn, helpottaa se mun elämää hurjasti.

ARKI

Ehdottomasti sitä ruuhkavuosielämää. Arki on välillä oikein kunnon tetristä ja pyöritellään miehen kanssa viikonloppuisin, että kuka käy kaupassa, kuka vie lapset harkkoihin, kuka hoitaa pienimmän päikkykuljetukset, kuka auttaa tuplia läksyissä, milloin sä treenaat milloin mä treenaan, miten perheaika, entä parisuhdeaika. Mutta kaikelle on aikansa. Tuntuu että on luotu aika hyvä runko tän kaiken hoitamiselle ja en koe olevani juuri nyt yhtään kuormittunut.

Isolta osin meidän arki toimii, sillä tehdään molemmat käytännössä täysin etätyötä. Molemmilla on liukuva työ, joten meidän työpäivät sijoittuvat 7-18 välille. Mä varsinkin jaksotan usein päivääni, jotta saan mahdutettua iltapäiviin hetkiä, jolloin autan lapsia läksyissä ja teen päivällistä. Mies taas oikeastaan hoitaa nelivuotiaan päiväkotikuljetukset. 

Meillä on tiukka rytmi, mutta se toimii. Lapset käy nukkumaan kahdeksalta ja sen jälkeen meillä alkaa usein parisuhdeaika. Kun kumpikin tekee työt kotona, on mahdollista lähteä omiin treeneihin jo viiden ja kuuden välillä, joten tarvittaessa kummankin salitreeni mahtuu yhteen iltaan ja aikaa jää silti vielä yhteisellekin ajalle. Viikonloput taas on pyhitetty perheelle ja ystäville, silloin tehdään aina jotain kivaa yhdessä tai vietetään ihan vaan kiireetöntä aikaa kotona. 

Tuplat pelaa jalkapalloa kolme kertaa viikossa, pienin kerran viikossa ja me vanhemmat yritetään päästä omiin treeneihin kumpikin ainakin kolmasti. Käydään kirjastossa kerran kuussa, kaupassa kaksi kertaa viikossa ja koitetaan ehtiä tehdä ne kaikki ilman kiirettä ja kiukkua. 

KOTI

Meillä oli pari vuotta sitten vaihe kun mietittiin että myytäisiin meidän talo. Tää fiilis oli siinä ekana koronakesänä, kun kuluneen vuoden aikana tuntui, ettei aikaa ole millekään, saati sitten pihatöille. Omakotitaloasuminen tuntui ihan liian kuormittavalta ja fiilis oli just se, että onko se tila nyt sen kaiken arvoista. MÄ olin myös juuri saanut työn Helsingistä ja mieskin pohti josko lähtisi hakemaan töitä pääkaupunkiseudulta. Koettiin, että meidän olisi järkevämpi asua rivarissa junaradan lähellä, niin pärjättäisi ilman toista autoa. 

Katseltiin markkinoita, punnittiin vaihtoehtoa ja päätettiin malttaa mielemme. JA niinhän siinä kävi, että todettiin ettei haluta lähteä tästä minnekään. Meidän pohja on ihan täydellinen, meillä on tilaa, matalan elinkustannukset ja ihana asuinalue. Samalla hinnalla ei saataisi lähellekään samaa. Rakentamaan ei jaksettu alkaa ja sekin tuntui hölmöltä kun olisi rakennettu melkein samanlainen talo kuin tämä nykyinen on. Nyt pari vuotta myöhemmin fiilis on sama. VArsinkin etätöiden lisäännyttyä oon ikionnellinen että meillä on ylimääräinen huone työhuoneena. Lasten koulu on lähellä, heillä on kavereita ja alue on kaikinpuolin täydellinen. 

Jotain muutoksia kaipaan, mutta niitähän ehtii tehdä. Tulevaisuuden haaveissa on ainakin iso patio, lasitettu terassi ja asvaltoitu piha. Mutta katsotaan milloin tälle kaikelle olisi rahaa! Ennen kaikkea työmatkojen poisjääminen ja lasten kasvaminen aiheutti sen, että päivässä on taas tunteja myös niille pihatöille. 

VANHEMMUUS

Tämä on ehkä osa-alue, josta on eniten sanottavaa ja jossa varmasti olen myös kehittynyt eniten. Voisinpa sanoa sille Nellille kahdeksan vuotta sitten, että rauhoitu. Sun ei tarvi todistella kellekään että olet hyvä, sun ei tarvi ylläpitää mitään superäitikulissia ja sä saat olla väsynyt. Oli tosi rankkaa silloin olla kaksosten äiti, yrittää näyttää kaikille että mä osaan ja mä pärjään, vaikka enimmäkseen ei ollut mitään hajua mistään. Hurjasti oon ja ollaan kasvettu vanhempina kahdeksan, melkein yhdeksän vuoden aikana. Teen edelleen hirveästi mokia ja pyydän lapsilta anteeksi, mutta enimmäkseen ja onneksi myös useammin onnistun.

Tuplat täyttävät kesällä jo yhdeksän ja molemmat on valtavan aktiivisia, energisiä ja iloisia miehenalkuja. Mun isoin haaveeni heidän kohdallaan kenties on, että onnistun kasvattamaan heistä itsevarmoja, empaattisia ja ajattelevaisia miehiä, jotka uskaltavat olla juuri sitä mitä ovat. Jos jostain olen varma niin siitä, että isommista lapsista en blogissa tule enää puhumaan, vanhemmuudesta joo, mutten niinkään lasten asioista. He ovat kuitenkin jo niin isoja, etten koe heidän juttujen kuuluvan tänne lainkaan. Uskon, että vanhemmuudessa on aihealueena ihan riittävästi. 

Pienin taas täyttää pian viisi ja hänkin on jo niin iso. Tuntuu hurjalta, että mun vauvani on ihan oikeasti vuoden päästä eskarilainen. Miten se aika oikein meni taas näin nopeasti? Tämä jos jokin on asia joka aiheuttaa valtavan kaipuun ja luopumisen tuskan. Me ei ihan tosissaan olla enää siinä pikkulapsiajassa. Meidän lapset on jo tosi isoja ja arki on ihan erilaista kuin neljä vuotta sitten. Se on ihanaa ja helpottavaa, mutta samalla niin kovin haikeaa.

PARISUHDE

Kenties aihe tai osa-alue, joka on muuttunut kuluneiden vuosien aikana eniten. Varmaan se on tosi loogistakin, kun kuitenkin arkikin muuttunut niin paljon. Me on oltu 15 vuotta yhdessä, melkein puolet mun elämästä. Siinä ajassa on koettu aikuiseksi kasvaminen, opiskelijaelämä, ekat omat asunnot, pienten lasten vanhemmuus, väsymykset, kiireet ja tiukat rahatilanteet. Viiteentoista vuoteen on mahhtunut valtavasti ja on kasvettu siinä paitsi yhdessä myös erikseen. En tosiaan lähde valehtelemaan että kaikki olisi sujunut hyvin ja helposti aina, mutta juuri nyt koen että me ollaan tosi vahvoja yhdessä. On tehny monet virheet, oltu vihaisia ja pyydetty anteeksi. Mutta mä koen että kaikki tuo on vaan hitsannut meitä enemmän yhteen. Viimeisin iso kriisi meidän suhteelle oli varmasti tää korona-aika ja se sai varmaan meidät melkein liian kauan toisistamme. 

Pikkulapsiaika ei tosiaan oo parisuhteelle helppoa, se on kyllä tullut huomattua. Siitäkin syystä oon iloinen että se aika on takanapäin. Nyt on helpompa panostaa meihin ja ottaa aikaa parisuhteelle myös arjen keskellä. Mulle ne on just niitä pieniä tekoja, jotka saa muistamaan, miksi siinä vierellä on juuri se tyyppi. Miksei siinä edes voisi olla ketään muuta ❤

Uuden vuoden lupaukset meillä liittyikin isosti parisuhteeseen, siihen että nyt on aika panostaa siihen, jso viimeiset vuodet on panostettu lapsiin.

Siinä ne lyhyesti ja ytimekkäästi. Jossain kohti voin mennä näihin sitten syvemminkin, luulen että ainakin urheilu ja minäjuttuja tulee helpostikin. Jaksoitko lukea tänne asti ja millaista sisältöä sä haluaisit?

Olisiko blogi vai ei?

Hyvää uutta vuotta 2022! Ja ihan uskomatonta, mä kirjoitan blogiin tekstiä ja ihan tosissani mietin, pitäisikö tämä harrastus herättää jälleen henkiin. 

Mietin muutama kuukausi sitten tosissaan, etten enää maksaisi blogin domainia ja sen myötä koko sivu sitten vaan lakkaisi olemasta. Melkein jo teinkin sen, lopulta kun hetken mieli johteesta päätin katsella ehetken, oli lasku jo tosissaan myöhässä ja tilaus ihan lähellä päättymistä. Mikä sitten sai jatkamaan? Sitä en tosiaan tiedä. Siitä kun olen aktiivisesti kirjoittanut blogia on mennyt aikaa jo kaksi vuotta. Sitäkin ennen sisällöntuottaminen hiipui kovasti, ja oikeastaan mun blogini kuoli siihen kun palasin talvella 2019 töihin. Aikaa ei vaan ollut ja en ollut valmis käyttämään vapaa-aikaani bloggaamiseen.

Mikä sai minut sitten nyt palaamaan. En tiedä. Ehkä kaipaan sitä päiväkirjaa, paikkaa jossa jäsennellä ajatukset, JOnne tallettaa muistoja, jonka vuoksi ylipäänsä kuvata! Niin hurjaa kuin se onkin, kun ei ole tarvetta tuottaa sisältöä, jää moni hyvä kuva ottamatta. Toisaalta olen tok inauttinut tästä vapaudestakin. Ehkä isoin syy miksi alunperin bloggaaminen ja kirjoittaminen alkoi tökkiä, johtui sen negatiivisuudesta. Sain ilkeileviä kommentteja, koin painetta postausten määrästä ja vertasin itseäni aivan liikaa toisiin. Tuolla on kivemmat postaus aiheet, sujuvalukuisempaa tekstiä, upeammat kuvat. Tuo on kauniimpi, vuorempi, sillä on paremmin käyttäytyvät lapset, kuka mun juttuja edes jaksaa lukea. 

Onko mikään sitten kahdessa vuodessa muuttunut, vaikea sanoa, mutta ainakin sellainen varmuus omaan tekemiseen on lisääntynyt. Oon viime vuosina oppinut ymmärtämään itseäni, ja miksi ajattelen asioista niinkuin ajattelen. Oon kokonet monia oivalluksia, etten mä ole täällä miellyttääkseni toisia, enkä kilpailakseni kenenkään kanssa. Mä voin tehdä omaa juttua omanlaisilla tavoilla, eikä sen tarvitse miellyttää ketään. Kunhan se tuntuu mun itseni mielestä hyvältä.

Se se oivallus ehkä oli. Bloggaaminen ja erityisesti kirjoittaminen on rakas harrastus, haluaisin niin palata sen pariin. Instagram alustana on ihana, ja pyörin siellä itsekin ihan liikaa, mutta ikävöin syvyyttä. Koin oman blogini silloin aikanaan rehelliseksi paikaksi, jossa sainoin asiat niinkuin ne on. Kirjallinen viestintä on vaikeaa, ja jotta sanottavansa saa eteenpäin niinkuin sen tarkoittaa, vaatii se usein pidempää tekstiä. Sille IG ei ole toimiva, vaikka kuvienjakoalustana onkin vertaansa vailla. Kenties aika tälle on nyt myös kypsä. Tuntuu että mun arjessa on tällä hetkellä paljon enemmän aikaa. Osaan rytmittää päiväni niin, että tuntuu että langat on omissa käsissä, eikä mikään varsinaisesti jää paitsioon. Silloin on helppo ottaa uusi vanha harrastus takaisin ja katsoa, vieläkö täällä joku käy? 

Nyt en lupaa mitään. Varastossa on kaksi postausta, jotka tulen julkaisemaan tänään ja huomenna, muu tulee jos on tullakseen. Tunnen itseäni sen verran, että lupailu aiheuttaa vain painetta, ja se on juuri se jota en kirjoittamiseen kaipaa. Tämän lisäksi kahteen vuoteen on sisältynyt niin paljon kaikkea jaettavaa, etten tiedä mistä aloittaisin!

Hei Hei Heinäkuu

Tämä kesä on kulunut kyllä ihan hetkessä. Siinä missä kevät keski ihan kauhean kauan, varmaan enimmäkseen koronan vuoksi, on kesä taas huristanut melkein huomaamatta ohi. Niinhän se toki tuntuu menevät vähän joka vuosi. 

Meidän perhe on lomaillut oikeastaan koko heinäkuun ajan. Tai mies ja lapset ovat, itse olin heinäkuun ensimmäisen ja viimeisen viikon töissä, lomaillen siinä välissä kolme viikkoa. Pakko sanoa, että se kolme viikkoa oli ihan minimi jonka tosiaan tarvitsin. Rankka kevät todellakin vaati veronsa ja mulla tuntui estävän viikon verran edes tajuta, että olen tosiaan lomalla, eikä työasioita tarvitse miettiä lainkaan. Osittain tuo tunne tulikin ehkä siitä, että sain kuulla juuri ennen lomaa, että työpaikka jota olin hakenut olisi minun, jos sen vielä haluaisin. Ja toki halusin, se tietysti vaan aiheutti sen, ettei koko lomalla oikein täysin voinut unohtaa sitä, mikä loman jälkeen koittaisi.

Meidän kesäloma oli kuitenkin ihan tosi ihana, vaikka täysillä sen aikana ei tullutkaan ainakaan itselläni nollattua. Ei me oikein mitään tehty, vietettiin aikaa kotona, tehtiin paljon kevään aikana rästiytyneitä kotijuttuja ja ihan vaan levättiin. Reissattiin minilomilla Tampereella ja Joensuussa, mutta sen kauemmaksi ei lähdetty. JA hyvä niin, kyllähän sen huomasi, että kroppa oli ihan superväsynyt. 

Loman parhaita hetkiä oli tietysti myös ne, että päästiin molemmat mieheni kanssa viettämään aikaa ystävien kanssa, niin yhdessä kuin erikseenkin. Mulla itselläni on ollut aikamoisen vauhdikas kevät ja alkukesä, mitä tulee kavereiden, varsinkin työkavereiden kanssa juhlimiseen. Mutta minkäs teet, kun ympärillä on niin mahtavia tyyppejä, että niiden kanssa on ihana viettää aikaa myös vapaalla. Ihan noin aktiivinen ilta- ja yöelämä mulla ei normaalisti ole, mutta eiköhän tämäkin tästä rauhoitu syksyn tullen. 

Kesä on tuonut mukanaan onneksi myös rakkaan harrastuksen juoksun, jonka joudun toukokuun alussa laittamaan kokonaan tauolle, pohkeen rasitusvamman vuoksi. Mä olen vähän sellainen, että kun johonkin ryhdyn teen sitä sitten täysillä ja kokoajan. Se sitten kostautui liian runsaiden ja aivan liian pitkien lenkkien jälkeen, eikä mun jaloilla voinut juosta pariin kuukauteen ollenkaan. Heinäkuun koittaessa rasitusvamma oli onneksi korjaantunut ja parantunut ja uskaltauduin taas juoksemaan. Varovasti ja lyhyempää lenkkiä. Mutta mikä fiilis se olikaan, kun jalat taas kesti ja juoksu tuntui hyvältä. Syksyn koittaessa olin suunnitellut juoksemisen lisäksi salitreenien uudelleen aloittamista, nekun jäivät ihan kokonaan koronan vuoksi pois. Irtisanoin vanhan jäsenyyteni Fressillä ja suunnittelin palaavani Liikulle, johon tykästyin syksyisen kamppiksen myötä. 

Kun mä nyt mietin näitä meidän kuulumisia, niin eihän tänne oikein muuta kuulu. Huomenna palataan taas arkeen, kun pienin palaa päiväkotiin ja puolentoista viikon kuluttua tuplatkin lopettavat lomansa ja suuntaavat kouluun. Ihan hassulta tuntuu, että mun esikoisvauvani ovat todellakin niin isoja, että he menevät jo kouluun. Mun on vaikea uskoa, että he ovat siihen valmiita, mutta niin se nyt vaan taitaa olla. KOulualmistelut ovat jo hyvällä mallillaan, heidän huoneensa vaatii vielä pientä päivitystä ja vaatekaappi täytettä, mutta palaillaan niihin sitten myöhemmin. 

Myönnettävä on, että mua vähän jännittää uusi arki. Varsinkin se, etten yhtään itse tiedä kuinka paljon tulen matkustamaan jatkossa Helsingin ja Lahden välillä, joten on tosi vaikea hahmottaa myöskään meidän arjen rakentumista. Uusi työ tuo myös omat haasteensa ihan siksikin, että se vaatii multa ihan erilaista panostusta ja paneutumista kuin työni tähän mennessä. Mutta voi että mä olen innoissani. Lomani lopulla sovittiin uuden esimieheni kanssa, että aloitankin uuteen työhön perhetymisen jo ihan samantien loman jälkeen, joten viime viikko oli siksikin kovin rankka. Vaikka saankin tutustua työhän ihan rauhassa, on uuden oppiminen toki aina henkisesti rankkaa. Mutta voi apua että olen innoissani. Tällä viikolla se kolahti jotenkin vielä isommin, että tää työ on tosiaan niin mua ja olin koko viikon ihan fiiliksissä kaikesta. Tulen takuulla olemaan moneen kertaan vielä ihan täysin pihalla, mutta oon vaan silti niin onnellinen tästä. Vuosien työ tosiaan palkittiin kertarytinällä. 

Harrastukset ei onneksi vielä ala, tuplat palaavat harrastuksiin vasta myöhemmin syksyllä, mikä on ehkä ihan tosi hyvä, sillä koulu alku tuo varmasti omat haasteensa tähän. Me ei varattu heille lainkaan iltapäiväkerhoa, joten uutta heille tulee ihan valtavasti senkin puolelta, että koulupäivien jälkeen pitää pärjätä itsekseen. Paljonhan ollaan tietysti mieheni kanssa myös kotona, etätöiden vuoksi, joten yksin he eivät silti kotona joudu olemaan. Mutta uutta tulee senkin edestä. Nuorimmainen aloittaa ekan oman harrastuksensa jo tämän kuun lopulla, turvallisesti isin kanssa. Hän on tietysti innoissaan ekasta omasta jutusta, johon pääsee ilman isojaveljiä. Hassua, miten hänestäkin on tullut hetkessä jo niin iso poika. Kolmevuotias. 

Elokuuta on odoteltu kovin ja nyt se on täällä. Suurten muutosten kuukausi. Innolla jään odottamaan, mitä muuta se tuokaan tullessaan. Ihanaa elokuuta juuri sinulle!

Terkut lomalta!

Lomaterkut, piiitkästä aikaa!

Mä olen odotellut kirjoitusinspistä jo tovin, mutta eihän sitä ole vaan löytynyt. Stressiä en sen vuoksi halunnut ottaa, sillä halusin uskoa että into ja innostus kirjoittamista ja blogia kohtaan tulee kyllä jos on tullakseen. Ja jos sitten käykin niin, ettei se koskaan tulisi, olisi se kai oiva merkki siitä, että nyt on tullut mun aikani lopettaa. 

Mutta nyt se iski. Huomasin, että innostus blogia kohtaa heräili pikkuhiljaa mutta vielä vaan pysyttelin hetken poissa. Mutta nyt lopulta, pakko se oli tulla läppärille. Liittyy ehkä siihen, että olen lomaillut nyt viikon, enkä ole koskenutkaan tietokoneeseen ja kaipuu kirjoittamisen pariin on jo kova. Aika taitaa olla oikea.

Mutta mitä minulle ja meille sitten kuuluu? Instagramin kautta meidän kuulumisia pystyykin seuraamaan vähän helpommin ja reaaliaikaisemmin, mutta kannattaa muistaa sekin, ettei insta ole kuin pieni viipale meidän arkea. Mä olen viimeisen puolen vuoden aikana vähentänyt omaa somen käyttöä valtavasti, joten se näkyy myös IG-sisällössä. 

Meillä on ollut aika hankala ja rankka kevät. Niinkuin varmaan monella muullakin, koska case Korona. En sen tarkemmin lähde erittelemään syitä tai avaamaan asioita, mutta sanonpa vaan sen, että olen tosi kiitollinen ja onnellinen, että kevään myllerryksestä on selvitty enemmikseen selväjärkisenä ja hyvinvoivana. Ilolla otin siis vastaan löysentyneet rajoitukset ja sen että elämä palautui ainakin vähän normaalimmaksi.

Tällä hetkellä me ollaan lomalla koko perheen voimin. Ettekä uskokaan kuinka tarpeeseen loma on meille kaikille tullut. Mies ja lapset aloittivat loman jo kaksi viikkoa sitten ja myös mä jäin lomalle reilu viikko sitten. Ei me olla juuri mitään tehty, eikä tarkoituskaan ole. Loma se on loma kotonakin. Ehditään varmasti reissata ja matkustaa sitten kun aika on sille otollisempi. Nyt ollaan tehty vaan kaikkea kevään aikana rästiytynyttä kotihommaa ja keskitytty kiireettömään yhdessäoloon. Kun mielessä ei ole kokoajan työasiat ja arkea ei suorita hampaat irvessä, huomaa paljon sellaisia ihania asioita, joita meidänkin perheessä ja arjessa on, mitkä muuten jäisi näkemättä.

Mies ja lapset lomailevat koko heinäkuun, mä palaan töihin heinäkuun viimeisellä viikolla. Sitten meidän arki mullistuukin. Kaksoset eivät enää palaa päiväkotiin, vaan heidän päikkytaipaleensa päättyi kesäkuun loppuun. He ovat kotona siihen saakka, kun sitten elokuun puolessa välissä aloittavat koulun. Niin jännittävää ja ihmeellistä aikaa. En voi uskoa, että mun pienet pojat ovat jo sen ikäisiä, että he tosiaan aloittavat koulutiensä. Hassua, sillä muistan edelleen elävästi oman ekan koulupäivän. Nyt se sama on mun lapsilla edessä. Koulua ei olla sen kummemmin mietitty, onhan se lapsilla koko ajan mielessä, mutta paneudutaan siihen vasta lähempänä. Nyt ladataan akkuja lomalla. 

Myös mun oma työarki mullistuu aika huimasti loman jälkeen, sillä mä siirryn muihin tehtäviin töissä. Olen jo hetken kokenut, ettei nykyinen työni enää anna ja motivoi minua kuten aiemmin. Tuntuu, että tarvitsen enemmän haasteita ja työstä on tullut liian tuttua ja helppoa. Kesäkuun alussa huomasin meidän sisäisessä intrassa, että työ joka sopisi mulle kuin nakutettu, ja jonka perään olin haikaillut oikeastaan siitä saakka kuin DNA:lla aloitin, oli ilmoitusten joukossa. Paikka tosin oli Helsinki, joten miehellekin sanoin että haen nyt, vaikken edes tiedä haluanko vaihtaa kaupunkia. Hakuprosessin edetessä ja mun saatua kutsun haastatteluun alkoi työ houkuttaa enemmän. Erityisesti siinä vaiheessa, kun mut kutsuttiin toiselle kierrokselle antamaan työnäytettä, olin jo varma että haluaisin tehtävään ihan ehdottomasti. Kun aluksi Helsinki kuulosti haastavalta, nyt se tuntui vaan ihanalta mahdollisuudelta. 

Ja niin siinä kävi, juuri ennen mun lomaa sain kuulla, että paikka olisi minun jos sen vielä haluaisin. Aloitus mahdollisimman pikaisesti mun loman jälkeen. Mä olin niin fiiliksissä, niin innoissani ja vaikka nyt uutisista on jo melkein pari viikkoa, on mun edelleen vaikea uskoa, että mä tein sen ja vakuutin haastattelijat sillä, että olisin oikea valinta tehtävään. Mä oikeasti sain sen duunin. Mun ura otti aimo harppauksen hetkellä, jolloin taisin kaivata muutosta kipeämmin kuin koskaan ennen. Nyt jännittää hurjasti tuleva syksy, miten hallitaan lasten kouluarki, mun uusi työ ja vielä työmatkat Helsinkiin ja muualle Suomeen. Mutta mulla on onneksi parhain co-pilot tässä, joten en hetkeäkään oikeasti usko etteikö tää sujuisi.

Myös asumisen suhteen ollaan pyöritelty erilaisia mahdollisuuksia, enkä rehellisesti tiedä kuinka jatkossa tullaan etenemään asian kanssa. Sitä en kuitenkaan enää tähän postaukseen ahda, vaan jätetään se myöhempään ja palaillaan aiheeseen ihan omassa postauksessa. 

Mutta nyt mä siirryn terassille nauttimaan äänikirjasta ja ilta-auringon säteistä. Lapset kävivät juuri nukkumaan ja mies lähti lenkille, joten mulla on hetki ihan omaa aikaa.

Ihanaa viikon jatkoa sinne jokaiselle, joka mukana on vielä jaksanut roikkua ❤

Kun blogi ja somemaailma ahdistaa

Mä aloin kirjoittaa tätä postausta pienellä varauksella. Pohdiskelin aihetta pitkään ja mietin näkökulmaa. Olisiko tää se hyvästienjättöpostaus, ehkä se avartava ja selittävä postaus, vai kenties ihan vaan se yritys palata takaisin kirjoittamisen pariin. Viimeisien kuukausien aikana tämä postaus on pyörinyt mielessä varmasti kaikilla noilla näkökulmilla. Olen ollut välillä täysin vakuuttunut, että blogi jää nyt unholaan ja mun on aika keskittää energiani kaikkeen muuhun. Sitten on tullut taas epävarmuus ja harmi siitä, että pitääkö mun tosiaan jättää rakas harrastus.

Kokoajan olen tiedostanut, ettei kirjoittaminen ja blogi voi jatkua ainakaan niin, kuin se kotiäitivuosina meni. että mulla olisi aikaa ja energiaa antaa niin paljon. Ei mulla ole, ja se on kai asia jonka kanss aolen kriiseillyt kaikkein eniten. Mistä mä ottaisin aikaa blogille, mistä karsisin ja kuinka se kulkisi mukana saumattomasti ja kuluttamatta liikaa. 

Nyt mulla on olo, että olen vihdoin päässyt jonkinlaiseen ratkaisuun. Selasin äsken postauksia taaksepäin ja jopa kauhistuin vähän sitä, kuinka pitkälle piti selata löytääkseen postaus, jonka olisin kirjoittanut oikeasti hyvällä fiiliksellä ja ilolla. Se löytyi viime heinäkuulta. Viimeisin kuulumispostuas ylipäänsä on syyskuulta ja senkin muistan raapineeni vähän väkisin kasaan. Koin jo silloin valtavaa ahdistusta siitä, etten tiennyt oikein miten ja mitä sanoisin. 

Kaupallisia postauksia toki olen tänäkin aikana tehnyt, sehän on tietysti ollut pakollistakin, sillä sovitusta on vaan pidettävä kiinni. Kaupallisten postausten tekeminen on muutenkin mulle paljon helpompaa kuin niiden henkilökohtaisempien omien postausten. Kaupalliset postaukset on mun työtä. Niiden taustalla on sopimus ja briiffi, joten mun on helpompi asettua sellaiseen työmoodiin ja tehdä postaus niin. Se on edelleen mua ja rehellinen, mutta mun on helpompi irottautua kontekstista ja tarkastella aihetta ja postuasta objektiivisesti. Mun on helpompi vastaanottaa kritiikkiä, kun se kohdistuu työminään, ei henkilökohtaiseen minään.

Tästä päästäänkin varmasti siihen taustasyyhyn, miksi some ja blogi alkoi ahdistaa. Mulla oli kiusaaja. Alkuun en tiennyt kuka se oli, arvailin vaan ja lopulta osasin laskea yksplusyks yhteen. Tuo kiusaaja takertui jokaiseen mun sanaan. Tökki kepillä niihin kipeimpiin kohtiin, arvosteli ja lyttäsi. Haukkui mut huonoksi äidiksi, matki ideat, kopioi sanomiset. Levitti musta perättömiä juoruja muille ja sulki mut pois erilaisista someryhmistä. Edelleenkään mä en edes tiedä tarkkaa syytä miksi, mutta punnittuani ja pohdittuani näitä tarpeeksi pitkään, lienee syy vaan siinä vanhassa tutussa kateudessa. Jokin mun tekemisissä ja olemisessa vaan ärsytti häntä niin paljon, että kaikki se harmi ja inho piti saada kaadettua mun niskaan.

Siinä vaiheessa kun päätin, ettei yksi ihminen estä mua tekemästä sitä mitä rakastan ja mistä saan iloa, selkeni lopulta kaikki muukin. Mä estin tuon ihmisen mun somessa, otin pois anonyymikommentoinnin mahdollisuuden ja suljin muutenkin koko tyypin pois maailmastani. Siinä vaiheessa mun olo rentoutui ja ekaa kertaa kuukausiin pystyin oikeasti miettimään sitä mahdollisuutta, että bloggaaminen ei olisikaan ehkä mun osalta kokonaan ohi. Nyt kun tätä postausta kirjoitan, tein myös sen ratkaisun, että tästä ihmisestä ja asiasta puhuminen jää tasan tähän yhteen kertaan. Mä en itse halua lähteä samaan, että kiusaisin netissä ja puhuisin pahaa somessa. Haluan tässä nousta koko asian yläpuolelle ja antaa olla. Some on paljon parempi paikka meille kaikille, kun siellä tuetaan ja ollaan positiivisia, versus se että kaiken takana olisi kokoajan pelko selkään puukotuksista ja pahan puhumisesta. Mä uskon, että aitouden ja rehellisyyden aistii, eikä lopulta sellaisella pinnallisella ja päälleliimatulla kiltteydellä pääse kovin pitkälle. Lopulta tuollainen aina paljastuu, ja mä toivon, että siinä hetkessä tämä mun kiusaajakin ymmärtää, kuinka väärin toisia kohtaan on tehnyt.

Mutta se siitä. 

Olin aluksi suunnitellut blogin pariin paluuta uudeksi vuodeksi, mutta koska yksi lupaus itselleni oli myös se, etten mitään tekisi pakottaen, venyi tämäkin nyt melkein helmikuun loppuun. Mutta nyt mä olen takaisin, samana vanhana tuttuna Nellinä kuin tähänkin saakka, ainoa muutos kai on se, että mä tulen olemaan paljon armollisempi itseäni kohtaan, mutta myös rehellisempi teitä lukijoita kohtaan. Mä tiedän, että eniten te tykkäätte siitä mun arkisestä tyylistä. Siitä rehellisestä ja elämänmakuisesta, ettei kaikki ole vaan vaaleanpunaista hattaraa ja ihanuutta. Vanhemmuus ja aikuisuus on välillä tosi syvältä ja väsyttävää. Jatkossa mä haluankin olla paljon enemmän sitä rehellistä iloista minua, ilman että mun pitää rajoittaa itseäni siksi etten mahtuisi johonkin somemuottiin. Mun tekstit tulee varmaan jatkossakin olemaan se jutun juju, koen että kirjoittaminen on enemmän se mun vahvuus kuin ammattitasoiset kuvat. Kaupallisuutta täällä tulee olemaan jatkossakin, ja mä toivon että te kaikki ymmärrätte sen. Mä tiedän oikein hyvin, että arkipostausten ja kaupallisten postausten suhde on pissinyt viime kuukausina rajulla kädellä, ettekö uskokaan kuinka mä arvostan sitä, että siitä huolimatta te olette täällä käyneet. Nyt on ehkä mun vuoro antaa jotain teillekin, ja tasapainottaa tuota vääristynyttä suhdetta paljon enemmän jatkossa. 

Mä olen takaisin ja mulla on siitä niin hyvä fiilis. Ihanaa, että säkin olet vielä siellä ruudun toisella puolella ❤

Joululahjavinkit taaperolle

Postaus on tehty kaupallisess ayhteistyössä JOLLYROOMin kanssa. 

Joulu tuntuu tulevan joka vuosi aina vaan vauhdikkaammin, meillä ainakin on tänä vuonna kaikki joulujutut ihan vielä vaiheessa, eikä jouluun ole enää kuin kymmenen päivää! Yleensä olen aikaisin liikkeellä ja joululahjat monesti hankittuna jo hyvissä ajoin ennen joulua. Tänä vuonna kaikki on toisin ja kävinkin vasta tänään tekemässä isommat jouluostokset. 

Joululahjahankinnat herättävät aina vähän haastetta, sillä mitään turhaa ja tarpeetonta ei haluaisi hankkia ja ainakin itse toivoisin lahjoilta pitkäikäisyyttä ja monikäyttöisyyttä. Olisi myös kiva, että lahjat toimisi monen ikäisellä leikkijällä, meilläkin kun ikähaitari on 2-6v. 

Tuplat leikkivät pääasiassa pikkulegoilla, joten tässä postauksessa keskitytään tuon taaperon lahjavinkkeihin. Vaikkakin, tuntui nämä lelut toimivan yhtälailla eskarilaisilla kuin tuolla pienemmälläkin.

Meillä on ollut pitkään tapana viedä aina osa leluista varastoon ja vaihtaa sitten pari kertaa vuodessa leikeissä olleet lelut varastossa oleviin. Näin lapsista tuntuu aina, että heillä on uusia leluja, ja mielenkiinto leikkeihin pysyy paremmin yllä. Joulun ja synttäreiden alla laitetaan myös sellaisia leluja kiertoon seuraaville, joilla lapset ei itse juurikaan leiki. Siitä saa sitten seuraavat leikkijät kivat lelut itselleen. 

Mä valitsin Jollyroomin valikoimista meille kaksi suosikkia, joista tiesin meidän taaperon innostuvan. Toinen on Classic World junapöytä, mikä olikin ihan hitti ja sen parissa jaksettiin leikkiä pitkä tovi. Pöytä on sen verran iso, että sen ääreen mahtuu useampi leikkijä ja sen päälle voi rakentaa isonkin radan. Pöydän mukana tuli radan osat ja oli kiva huomata, että ne sopivat yhteen meillä olevien muiden junaradan osien kanssa. 

Pöydän ääreen voi toki tehdä myös muut leikit, ei suinkaan vain junaleikkejä. Pöytiä on kahta eri mallia, 60 osainen ja sitten tämä 90 osainen mikä meilläkin on. 

Toinen kestosuosikki taitaa olla koti- tai keittiöleikki, mistä meilläkin lapset kovasti tykkäävät. Myin tuplien vanhan leikkikeittiön pois jo vuosi sitten, sillä tuntui ettei sillä enää leikitty. Taapero on kuitenkin aina innolla leikkimässä serkkujen keittiöllä, joten tiesin tämän olevan mieleinen. Päädyin koivun ja valkoisen sekoitukseen, joka sopii hyvin meillä sisustukseen. VIGA-leikkikeittiö vaikutti tosi hyvältä taaperon leikkeihin. Ja niin se olikin, sillä on kokkailtu meille jo useammat ruuat viikon mittaan. 

Onko teillä löytynyt selkeitä suosikkileluja pukin konttiin, vai onko hankinnat vielä tekemättä?

Ihanat siniset babyshowerit

Tänään juhlittiin taas yhden ihanan tulevan äidin babyshowereita. Tällä kertaa nuorimman siskoni, joka odottaa esikoistaan. Babyshowerit ovatkin ehkä mun lemppareimmat juhlat, sillä mikä olisikaan parempi syy juhlia kuin tuleva vauva ja tuleva äitiys ❤

Tälläkin kertaa juhlien sankari tuli yllätetyksi oikein kunnolla, vaikka oltiinkin aivana varmoja, että hän arvaisi juhlien olevan juuri tänään. Mutta ei arvannut, ja se onkin ehkä osa sitä hauskuutta. Koska juhlat olivat ensiodottajalle, otettiin mukaan paljon kaikkea perinteistä BS-ohjelmaa. Kakkavaipoista suklaiden tunnistamista, supermutsikisaa ja lupauksia vauvavuodelle. Täytettiin tottakai myös vauvaveikkausta ja heitettiin vaipalla veikkaus, kenelle vauva seuraavaksi tulisi. Oli mahatwisteriä, vauva-aliasta ja leikkimielistä kisaa tulevan äidin ja hänen äitinsä kesken. Uutena ohjelmanumerona kehiteltiin vielä vauvapaneli, mikä olikin ihan huippujuttu. 

Vauvapanelissa keskusteltiin eri aiheista, perhepedistä ja tuteista mm. Mukana oli isoäiti, antamassa näkemystä miten ennen vanhaan toimittiin. AV-palsta äiti kertomassa miten kuuluu tehdä, tuleva äiti antamass aoman näkemuksensä ja ummikko kertomassa miten asiat ehkä mahdollisesti voisi tehdä. Pakkaa sekoittamassa oli vielä venäjää puhuva asiantuntija ja hänen puhettaan tulkkaava tulkki. Koska juhlijoissa oli niin paljon heittäytyjiä, tuli ohjelmanumerosta niin hulvaton, että mulla oli panelinvetäjänä vaikeuksia pitää lankoja käsissäni. 

Kaikenkaikkiaan ihanat juhlat, mutta kaiken tuon salailun ja sanojen varomisen jälkeen on ihanaa, ettei nyt suunnitella mitään uutta, odotellaan vain pikkuherraa saapuvaksi. Ei tosin ihan vielä, mutta ensi kuussa ❤