tiistai 28. tammikuuta 2014

Haaste: Viisi asiaa joita rakastan itsessäni!

Sain tämän haasteen jo viimevuoden puolella Nooralta, mutta vasta nyt saan aikaiseksi väsätä tämän! Uskomattoman vaikea kasata viisi asiaa, joita itsessään rakastaa. Paljon helpompi olisi sanoa mitä vihaa.. Niin se varmaan on monelle muullekin, hassuja me ihmiset :D

1. Sopusuhtainen vartalo

Vaikka mulla onkin menossa kesäkuntoon-projekti, voin silti sanoa tykkääväni kropastani. Vaikka kaksosraskaus olikin varmasti aika shokki kropalle, on se palautunut ihmeen hyvin siihen mistä lähti. Muutenkin tykkään vartaloni mittasuhteista. Selkä ja jalat ovat juuri sen mittaiset, että vaatteet ovat sopivan mittaisia ja istuvat päälle. Vyötäröä ja lantiota on, mutta sopivassa määrin. Sama juttu tisseissä ja hartioissa, tissit sopivat ei pienet eikä isot ja hartijat juuri sopivan levyiset niskalenkkitoppeihinkin. Vartaloni on sopusuhtainen ja rakastan sitä itsessäni.


2. Silmät

 Mulla on tosi jännän väriset silmät. Henkka sanoo niitä kissansilmiksi, ja sitä ne ehkä vähän onkin. Tosi kirkkaan vihreät, jossain valossa taittaa keltaiseenkin. Ripset mulla on luonnostaan pitkät ja tuuheat, joten kevyellä ripsarilla selviää usein. Myös silmien malli miellyttää vähän kapeat, mutta kuitenkin melko suuret. Rakastan mun silmiä. Ne on niin uniikit.


3. Empaattisuus

Toisten elämä ja asiat kiinnostaa oikeasti. Oon ihan mahdoton tunnehörhö ja eläydyn muiden, tuttujen ja tuntemattomien iloihin ja suruihin. Saatan itkeä tuntemattoman huonoa onnea ja iloita oikeasti toisen kohtaamasta onnesta. Osaan olla iloinen muiden onnistumisesta, se ei ole minulta millään tavalla pois. Osaan kuunnella ja tukea, lohduttaa ja rohkaista. Olen hyvä ihmistuntija, ja näen nuoleskelun ja mielistelyn läpi. Manipulointia vihaan ja toisen kiltteyden hyväksikäyttäminen ärsyttää. Olen ihan täysin tunneihminen, höystettynä pienellä järjenäänellä. Empaattisuus on ihanaa ja rakastan sitä itsessäni!

4. Järjestelmällisyys

Rakastan listoja ja powerpointteja. Aloitan asioiden suunnittelun ajoissa ja täysillä. Kun jotain tehdään se tehdään sitten kunnolla. Kirjat on kirjahyllyssä aakkos- tai värijärjestyksessä, vaate- ja astiakaapit on siistit. Mussa asuu pieni Monica Geller (eikä ihan pieni..). VIHAAN sotkua ja likaa. Kauneus, siisteys ja harmonia miellyttää, ristiriidat häiritsee silmää. Matkat suunnittelen etukäteen hyvin, jottei ikäviä yllätyksiä tule vastaan. Viikon ruuat mietin etukäteen ja teen kauppalistan. Listoja, listoja, listoja! Rakastan niitä! Toisaalta, osaan olla myös rennompi. Silloin vaan ärsyttää jos jokin ei toimi :D Rakastan järjestelmällistä minua!

5. Äitiys

Olen mahtava äiti. Rakastava, rento, tiukka ja lämmin. Omasta mielestäni minut on tehty äidiksi, osaan sen hyvin ja viihdyn äitinä. Nautin siitä, että voin miettiä poikien rytmiä, päiväohjelmaa tai välipalojen sisältöä. Keksiä lauluja joille pojat nauraa ja löytää juuri se kohta kaulasta, joka kutittaa poikia kamalasti. Ymmärtää, miksi vauvani itkee, ja tajuta kun hän ei ole omaitsensä, vaan joku on vialla. Huomata, kuinka äitiyden lisäksi voin olla myös nainen ja kihlattu. Tajuta, ettei äitiyden vuoksi ole tarvinnut luopua omasta ajasta täysin. Äitiys on ihanaa. Ja mikä parasta, saan olla äiti kahdelle maailman ihanimmalle pienelle pojalle! Rakastan äitiyttäni!



lauantai 18. tammikuuta 2014

Synnytysmuistelua.

Mä oon tänään täytellyt poikien vauvakirjoja (juu, laiska minä..) ja samalla muistellut raskausaikaa, synnytystä ja poikien ensimmäisiä päiviä.

Mun äiti on kirjoittanut mulle vauvakirjaa ja jo pitkään oon tiennyt, että aion kirjoittaa sellaista myös omille lapsilleni. Silloin kun kuulin kaksosista, yksi ekoista ajatuksista oli, että voi ei nyt mulla ei ole aikaa tehdä täydellistä vauvakirjaa esikoiselleni! Vauvoja tulee kerralla kaksi, joten eihän sitä aikaa nyt voi millään olla! No, onni onnettomuudessa, nyt pojat saa molemmat yhtä täydellisen epätäydelliset kirjat. Ei niitä esikoisen täyteen kirjoitettua ja kuvilla kuorrutettua sekä kuopuksen muutamalla sanalla ja kuvalla muistelua.

Vauvakirjan valintaprosessi oli pitkä ja vaikea. Tiesin, että haluan hankkia kirjat jo raskausaikana, jotta ne olisi sitten heti valmiina täytettäväksi. Vertailin pitkään Muumia ja Mauri Kunnasta mutta päädyin lopulta Mauri Kunnakseen. Tykkäsin värikkäistä kuvista ja pitkään jatkuvasta kirjasta. Kirjassa kun on sivuja aina kouluikään asti.



Pelkäsin jo, että oonko jo unohtanut kaikki tunteet ja ajatukset raskauden ja ekojen päivien ajalta. Mutta enpä ollut. Sieltä ne palutui mieleen, kun hetken katseli omaa äitiysneuvolakorttia ja selaili kuvia synnytyksestä.

Mä sain mielestäni tosi hyvää seurantaa ja hoitoa Joensuun keskussairaalalla. Raskausviikolta 20 lähtien, mun raskautta seurattiin ainakin kuukauden välein. Tilanteen mukaan sitten useammin. Toukokuussa ultrauskertojen välillä oli vain viikko, muuten pyörittiin 4-2 viikon sykleissä.

Koko raskausaikana törmäsin vain yhteen ikävään lääkäriin, muuten lääkärit ja kätilöt oli aivan ihania. Ultraukset tehtiin ajan kanssa, ja kotiin saatiin useimmiten 3D(?) kuvia. Joka kerta kysyttiin, mikä vointi, millaisia oireita, supisteleekö, väsyttääkö?

Raskausviikolla 26 lääkäri kysyi suoraan, jaksanko töissä. Kerroin rehellisesti etten. Tai töissä kyllä, mutta puolen tunnin työmatkat ja kahdeksan tunnin työpäivä verottaa niin, että illalla kaadun sänkyyn puoli kuolleena ja pienikin rasitus aiheuttaa harjoitussupistuksia. Lääkäri vaan totesi, että yhdeksän tunnin työpäivä on liian pitkä tässä vaiheessa raskautta. Sairaslomalle. Sairaslomaa tuli kerralla kuukausi, ja lääkäri vielä totesi, että sairasloma jatkuu sitten vielä toisella kuukaudella seuraavalla kerralla. Kerralla kun ilmeisesti voi kirjoittaa maksimissaan yhden kuukauden. Mulle se sairasloma oli helpotus. Tai lähinnä se, että se oli kerralla niin pitkä. Jos olisin saanut viikon tai kaksi, olisi varmaan ollut vaikeampi asennoitua lepäämiseen. Tuntui hyvältä, että lääkärin kanssa oltiin molemmat sitä mieltä, että parempi pelata varman päälle.

Raskaudenajan ultrat teki aina erikoislääkäri. Usein mukana oli myös erikoistuva lääkäri. Tuntui aina, että olen hyvissä käsissä. Lääkärijargon selitettiin useimmiten ymmärrettävästi, eikä epäselväksi jäänyt mikään, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Kun synnytys sitten käynnistyi oli jälleen turvallinen ja valvottu olo. Kätilö selitti kaiken ymmärrettävästi ja selkeästi. Vastaili kysymyksiin ja sai mut rentoutumaan. Aina kelloa soitettaessa, tuli alle minuutissa paikalle. Synnytyksen ajan oli sellainen olo, että vaikka kätilö ei ollut paikalla, ei mua jätetty ihan yksin. Avautumisvaiheessa sain olla rauhassa, eikä ympärillä pörrännyt jatkuvasti joku.

Ponnistusvaiheessa porukkaa olikin sitten enemmän, mutta se ei sitten ollutkaan ongelma, niinkuin olin kuvitellut. Salissa niitä ihmisiä ei huomannutkaan. Lastenlääkärit kökötti nurkassa räpeltäen puhelimiaan(?) ja toinen kätilö seisoi mun vasemmalla puolella ja tsemppasi. Synnytystä hoitava kätilö sitten päivitteli väliaikatietoja. Nyt näkyy hiukset, nyt pää. Seuraavalla syntyy! Kolmas kätilö tuli saliin jossain vaiheessa, sitä en edes huomannut. Ja synnytyslääkärit seisoskeli mun oikealla puolella. Tuntui, että olin tosi hyvissä käsissä. Jatkuvasti joku kysyi miltä tuntuu tai jaksanko. Tsemppasi ja kehui. En osannut pelätä mitään. En edes muistanut, että Rasmuksen synnyttyäkin vielä voidaan kiitää hätäsektioon. Mulla oli turvallinen olo.




Kun pojat oli syntyneet kaikki oikeastaan muuttui. Synnytyslääkärit poistui heti, kätilöistäkin kaksi liukeni pikkuhiljaa paikalta. Lastenlääkärit tarkisti pojat, ja todettuaan heidät hyvävointisiksi, hekin poistuivat. Yhtäkkiä oltiin Henkan kanssa kahdestaan poikien kanssa. Yksi kätilö oli huoneessa, mutta hänkin kirjoitteli koneelle. Tuli vähän hölmö olo. Öö, saanko mä mennä vessaan? Voinko mä käydä suihkussa? Onko mulle puhtaita vaatteita? Eikös poikia pitäisi yrittää imettää?

Imetystä yritettiin, mutta kätilön mukaan imuote oli niin heikko, että annetaan pullosta. Vessaan joo, mutta oottele eka vaatteita. Syö äkkiä, että saadaan sali tyhjäksi ja siivottua ennen seuraavaa synnyttäjää. On vähän ruuhkaa.

Olo oli tosi hutera. Kello oli kymmenen aamulla. Olin viimeksi syönyt kahdeksalta illalla ja juonut joskus aamuyöllä. Hemoglobiini oli alle 100 enkä ollut nukkunut melkein kolmeenkymmeneen tuntiin. Silti hoipertelin yksin vessaan. Kätilö vaan kysyi jossain vaiheessa että pärjäänkö. No joo. Kai?

LÄhdettiin vuodeosastolle. Mä kävelin (?!?) kun Henkka työnsi poikia ja kätilö sänkyä. Matka tuntui tosi pitkältä, vaikka eihän se oikeasti ole kuin parisataa metriä. Osastolla sitten onneksi sain käydä sängylle, tuntuikin siltä, etten olisi pysynyt tolpillani enää. Meidän huone oli vielä siivoomatta, joten odotettiin käytävällä.

Kun saatiin huone, jäätiin neljästään. Mä olin ihan pihalla. Mitäs nyt? Ihailtiin vauvoja, otettiin ne varovasti syliin. Oltiin. Ei kukaan käynyt edes vihjaamassa, että nyt voisi kokeilla sitä imetystä. Välillä joku kätilö kävi neuvomassa vaipanvaihtoa tai tuomassa maitopulloja ja ohjeistamassa syöttöasentoa. Kysästiin onko maito noussut, mutta jätettiin aihe siihen. Ei puhettakaan pumppauksesta.

Oltiin aikalailla omanonnemme nojassa. Kasperin iho todettiin harmaaksi ja hengitys katkeili, joten lääkäri siirsi KAsperin lastenteholle tarkkailuun. Tästä tultiin sanomaan meille vaan että ainiin, btw se b-vauva laitettiin tonne teholle, kun se ei hengittänyt kunnolla. Voitte käydä kattomassa sitä.

Henkka kävi, ja lääkäri selitti tän olevan lähinnä varotoimi ja hyvin yleistä aikaisin syntyneillä. Vauvalla kaikki hyvin, mutta laitettiin nenämahaletku kuitenkin. Jälkeenpäin ajateltuna, oli ehkä hyvä että KAsper oli osastolla yön. Kaksi vauvaa heti alkuun olisi saattanut olla aika shokki.

Tuli ilta, ja mä olin ihan poikki. En ollut nukkunut kahteen vuorokauteen yhtään. Ei kuitenkaan puhettakaan, että kätilöt olisi ehdottaneet ottavansa Rasmuksen huoneeseensa, jotta mä saisin nukkua. Vauva oli mun kanssa, ja siltä käytiin kolmen tunnin välein mittaamassa sokereita. Eli jos vauva ei pitänyt hereillä labratädit piti. Ja niin piti sitten vauvakin. Rasmus nukkui maksimissaan parin tunnin pätkiä mun vieressä. Mä en sitäkään, kun koko ajan piti tarkistaa että se henkitti.

Aamulla oksetti ja pyörrytti. En ollut muistanut juoda, enkä oikein syödäkään. Koko ajan piti joko syöttää vauvoja tai vaihtaa vaippaa. Tai sitten ihan vaan kertoa kätilöille synnytyksestä ja miltä tuntui saada kaksoset.

Aamulla yritin nukkua, mutta kätilö päätti, että silloin yritetään imetystä Rasmuksen kanssa. Yritettiin ja kokeiltiin. Rasmus imi tunnin, mutta vaa'an mukaan ei saanut mitään mahaansa. Päivät meni vauhdilla, enkä aina edes meinannut ehtiä hakea ruokatarjotinta. Pakko myöntää, että koko sairaalassaoloaika on aika sumussa mulla. Päivät ja yöt menee sekasin, enkä muista minä öinä Henkka oli siellä ja minä ei. Ja olinko molempien vauvojen kanssa yksin siellä. En kai?

Maidon pumppauksesta mulle alettiin puhua vasta neljäntenä päivänä, ja imetyksestä joskus niihin aikoihin myös. Ennen sitä oltiin vaan annettu maitopullot käteen. Olin ihan unohtanut koko imetyksen. Ravasin koko ajan kahden osaston välillä, enkä nukkunut oikeastaan yhtään. Sen yhden huono-oloisen aamun jälkeen söin ja join väkisin. Mielialat heitteli. Itketti ja harmitti. Miksei tää olekaan niin kivaa ja ihanaa kuin luulin.

Vauvat oli ihania. Ne oli niin kilttejä ja suloisia. Mutta olisin jo niin halunnut kotiin, että olisin saanut olla kolme tuntia rauhassa ja vaan nukkua. Sairaalassa JOTAIN piti aina tehdä. Silti tuntuu, että oltiin enimmäkseen huoneessa keskenämme.

Pakko sanoa, että oli aika shokkialoitus vauva-arkeen. Jälkikäteen ajateltuna, olisi pitänyt vaatia unta sinä ekana yönä. Rasmus söi kuitenkin pullosta, joten yöhoito olisi sujunut hyvin. Olisi pitänyt vaatia imetysapua, joka kerta, eikä vaan tyytyä pulloon. Olisi pitänyt vaatia käsipumppu heti ekana päivänä. Olisi pitänyt hyväksyä se, etten voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Turha potea huonoa omaatuntoa siitä. Olisi pitänyt tajuta hoitaa oma fyysinen kunto ensin kuntoon, ennen kun lähtee lenkkeilemään osastojen välillä.

Olisi pitänyt ja olisi pitänyt. Mutta mistä noita tietää, kun vielä on ihan pihalla synnytyksestäkin. Saati sitten niistä vauvoista. Pakko myöntää, että vaikka synnytys ja raskaudenaikainen hoito sairaalalla oli ihan huippua, oli vuodeosastolla tuki ihan olematonta. Kuitenkin kysessä oli ensisynnyttäjä ja vielä kaksosille..

Me päästiin kotiin viiden sairaalapäivän jälkeen, ja hyvä niin. En olisi ehkä enää kestänyt sitä sairaalaelämää. Kotona kaikki oli toisin. Haettiin heti kaupasta se pumppu, lepäiltiin sohvalla, vauvat tuhisi laatikossaan ja mulla oli shakeri täynnä mehua. Syötettiin pojat ja käytiin päiväunille. Eikä kukaan häirinnyt kolmeen tuntiin.

 Meidän oma arki alkoi.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Periaatteeni vanhempana.

Olen tiukka vanhempi. Rutiineista ja rytmistä pidetään kiinni, ja meillä on jo nyt muodostunut sääntöjä, joita noudatetaan tai tullaan noudattamaan. Iso osa periaatteista on muodostunut jo ennen raskautta tai raskausaikana. Osa vasta poikien synnyttyä. Monet tulevat vielä kehittymään poikien kasvaessa. Monet periaatteista ovat myös pehmentyneet tai kadonneet kokonaan.

1. Pojille luodaan heti synnyttyä yhteinen rytmi, josta pidetään kiinni.
Tämä onnistui helposti. Vastasyntyneenä pojille tuntui olevan luonnollista syödä kolmen tunnin välein, niin päivällä kuin yölläkin. Vähän isompina, vain toinen saattoi vaatia ruokaa, tällöin ruokaa annettiin myös toiselle. Päiväunet laitettiin samaan rytmiin, ensimmäisen herättyä myös toinen herätetään n.30 min sisään. Paitsi toisilta päiväunilta, silloin saa nukkua miten pitkään nukuttaa, enintään kuitenkin neljään.

2. Mahdollisimman pian pojille opetetaan, että päivässä syödään kaksi lämmintä ruokaa, välipala ja ilta- sekä aamupuurot. Koko perhe syö yhdessä.
 Tämäkin oli helppo toteuttaa. Pojat nautti heti kiinteästä ruuasta ja söivät sitä innolla. Jo viisikuisina pojilla oli normaali viisijakoinen ruokarytmi. Puolivuotiaina päästyään syöttötuoleihin, pojat pääsivät osallisiksi ruokailuun.

3. Pojat nukkuvat yön omassa sängyssä.
En ole perhepedin kannattaja, pidän sitä huonona asiana sekä vauvan, että vanhempien unen kannalta. Varsinkin kaksosten ollessa kyseessä, perhepeti ei mielestäni tule kysymykseenkään. Jos vauvoja olisi yksi ja se olisi jatkuvasti rinnalla, olisi varmasti mietittävä tämä uudelleen. Pojat kuitenkin nukahtivat heti pienestä lähtien hyvin takaisin omaan sänkyyn, vaikka heidät sieltä otettiinkin syliin syömään. Ehdottomia tässäkään ei olla, jos jompikumpi on kipeä ja kaipaa selvästi läheisyyttä otetaan hänet tottakai viereen. Lasta vaan ei totuteta nukkumaan siinä vanhempien välissä. Tällä hetkellä pojat nukkuvat hyvin omissa sänkyissään, joskus toinen nostetaan jatkamaan aamu-unia vieren, muuten nukkuminen tapahtuu omassa sängyssä.

4. Vauvoja ei nukuteta, vaan opetetaan nukahtamaan itse tutin ja unilelun kanssa.
Ihan pienestä pojat vietiin väsyneinä omaan sänkyyn, annettiin tutti suuhun ja nukku kainaloon ja jätettiin sinne. Itku rauhoitettiin, mutta syliin ei nukutettu. Rauhoittunut vauva laitettiin aina hereillä omaan sänkyyn. Voin sanoa, että nyt meidän illat on helppoja. JOskus varsinkin yksin ollessa tulee niitä kauheita iltoja, kun molemmat tarvisivat syliä samaan aikaan. Tällöin rauhoittaminen voi viedä puolikin tuntia. Useimmat illat etenee kuitenkin niin, että pojat viedään sänkyyn, peitellään, laitetaan tutti suuhun, nunnu kainaloon, silitetään päätä ja annetaan hyvänyön suukot ja poistutaan huoneesta. 3/7 illasta pojat nukahtaa itse. Muina iltoina toiselle tai molemmille pitää käydä antamassa tutti uudelleen suuhun tai silittelemässä rauhalliseksi. Syliin ei ole tarvinnut enää pitkään aikaan rauhoittaa, vaan pojat ovat rauhoittuneet pelkkään silittelyyn ja suukotteluun. Joskus nukahdetaan samantien, joskus sängyssä möyrytään ja jokelletaan. Huoneeseen mennään kuitenkin vasta, jos toinen itkee.

5. Lasten ei tarvitse katsoa tv:tä.
Tässä piti joustaa siinä vaiheessa, kun pojat ei viihtyneet hetkeäkään yksin lattialla. Tällöin pikkukakkonen tai muumit vei huomion siksi aikaa, että sai tehtyä itselle ruokaa tai viikattua pyykit. Nyt meillä on käytössä pojille tv-aika. Pojat katsoo maksimissaan 1h tvtä päivässä ja korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. Tällä hetkellä pojat katsoo telkkaria ehkä kaksi kertaa viikossa 20-30min. Yleensä sen ajan kun teen meille päivällistä. Telkkari ei enää kiinnosta noin pitkään, mutta muumin tunnari riittää jo unohtamaan harmin ja kiinnostumaan uudelleen leluista. Poikien ollessa hereillä meillä on tosi harvoin tv päällä. Henkka katsoo joskus urheilua, mutta sekin aika harvoin. Kyläpaikoissa ei oikein voida tähän vaikuttaa. Silloin tehdään poikkeuksia. Kyläillessä, jos tv on auki pojat katsoo sitä sen minkä katsoo.

6. En osta pojille leluja.
No empä. No, yritän ostaa järkeviä ja pitkäikäisiä leluja.

7. Pojat saa vain kauniita puuleluja.
Mistähän noi kaikki muoviset ja pehmoiset on oikein ilmestyneet? On meillä onneksi myös niitä puisia, mutta vähintää yhtä paljon muovisia.

8. Olohuoneeseen saa tuoda kerrallaan vaan kolme lelua. 
Tän ei ole tarkoituskaan vielä toimia. Poikien on vaan parempi pitkään leikkiä olohuoneen lattialla, jossa heihin on näköyhteys. Tämä periaate koskee enemmän sitä aikaa, kun pojat on isompia ja osaavat leikkiä keskenään. Silloin leikit ja lelut ovat leikkihuoneessa.

9. Lelut siivotaan yhdessä iltaisin.
No, äiti siivoaa lelut iltaisin. Pojatkin toivottavasti kohta :D 

9. Joka päivä syödään vihanneksia ja hedelmiä.
 Tämä on edelleen voimassa. Jokapäivä on syöty vihanneksi ja hedelmiä. JOskus eneemmän joskus vähemmän.

10. En anna lapsille eines- tai valmisruokaa.
Vaikea uskoa, että tämä ei pitäisi sitten kun pojat ei enää syö soseita. Ei syödä itsekään einesruokaa, joten miksi antaisin sitä lapsilleni?

11. Teen vauvojen soseet itse hedelmä- ja marjasoseita lukuunottamatta.
Oon tehnyt, ja teen varmaan jatkossakin. Helpompi mun mielestä kantaa vihannekset ja lihat kotiin ja tehdä niistä iso satsi sosetta, kuin kantaa purkkikaupalla valmissoseita. Käytetään meillä niitä valmissoseitakin, mutta oikeastaan vaan reissussa ollessa. Tykkään tehdä ruokaa, ja itse tehdessä voi yhdistellä niitä ruoka-aineita mitä haluaa. Maustaa omanmielen mukaan ja takuuvarmasti tietää mistä ruoka on peräisin ja ettei siinä ole lisäaineita tai arominvahventeita. Samalla voi itse valita valmistustavan, jotta vitamiinit varmasti säilyy vihanneksissa. Ja itsetehty on paljon halvempaa.

12. Vauvat sormiruokailee.
No en ole jaksanut. Kauhea sotku! Pojat sormiruokailee 1-2 kertaa päivässä, yleensä lounaalla tai välipalalla tai molempina. Muuten meillä menisi viisi vaatekertaa per päivä, eli yhteensä kymmenen.. Nytkin tulee pyykkiä paljon.

13. Ruualla ei pelleillä. Jos ei maistu, sitten ei syödä.
Joopa joo. Puuro menee suuhun helpoiten helikopterina, täkätäkätäkä-äänen saattelemana. Tai laulamalla autolla ajetaan varovarovasti. Tai pärisemällä, pörisemällä ja hölöttämällä..

14. En osta pojille Me&I:n vaatteita. Tyhmiä kuoseja ja kauhean kalliita.
Empä. Edelleen olen osittain sitä mieltä, että kuosit ei ole mun makuun, mutta on sieltä köytynyt muutama ihan kivakin. Molemmilla on kaksi vaatekertaa me&I:ta. Uutena ja täydellähinnalla silti vielä hirveän hintaisia.

15. Pyydetään anteeksi ja kiitetään, eikä oteta toisen kädestä.
Harjoitteluasteella :D

16. Poikia ei vertailla toisiinsa, eikä heitä kutsuta kaksosiksi.
Vertailematta jättäminen on vaikeaa. Usein huomaa itsekin ajattelevansa, että ai Rasmus ryömii paremmin kuin Kasper ja oho Kasper seisoo paljon tukevammin kuin Rasmus. Itse pyrin siihen, etten koskaan ääneen vertaile heitä toisiinsa. Ja muille yritän aina todeta, että he ovat yksilöitä, heillä ei kuulukaan olla samanlaiset hiukset tai heidän ei kuulukaan jokeltaa samallalailla. Molemmat ovat ihania omia persooniaan, vaikka Rasmuksella onkin paljon temperamenttia. Tiedän etteivät muut osaa sitä ajatella, eivätkä tee sitä tietoisesti tai tarkoita mitään pahaa. Haluaisin vaan juurruttaa poikiin ajatuksen siitä, että vaikka he ovatkin syntyneet kaksosina, he ovat silti omia yksilöitään, saavat ajatella, harrastaa ja oppia mitä ja miten haluavat. Ei aina tarvitse tehdä niinkuin toinen. Kaksosiksi en heitä koskaan ole sanonut, pojat, poitsut, ukkelit, muruset, pöppiäiset ja hölmöläiset kyllä, muttei kaksoset. Monesti ulkona liikkuessakin särähtää korvaan ihmisten kommentit "kato kaksoset", "hei huomasitsä noi kaksoset". Joo, meidän sirkuseläimet. Tähän yhteyteen voisi paasata ikuisuuden myös siitä, kuinka oon lopenkylläsynyt aina vastaamaan joka paikkaan mennessä, että "kyllä, he ovat kaksoset.". JOskus vielä vastaan, että "Ei, nappasin toisen mukaani tosta kadulta." Muttei siitä sen enempää.

17. Joka päivä halaillaan, pussaillaan ja sanotaan ääneen että rakastetaan.
JOka päivä halaillaan pussaillaan ja sanotaan ääneen että rakastetaan. Muussa voin joustaa tilanteen mukaan, ja muita periaatteita haudata ja unohtaa, mutta tässä olen ehdoton. Haluan poikien joka päivä tietävän kuinka äärettömän rakkaita ja tärkeitä he ovat meille.