Te jotka pitkään mukana olette olleet, muistatte ehkä että olen aiemminkin kertonut, ettei raskautuminen tai lastensaaminen ole ollut meille itsestäänselvää. Mun omaa taustaani PCOn , eli monirakkulaisten munasarjojen kanssa, voi lukea tarkemmin täältä. Lyhykäisyydessään, mulla todettiin parikymppisenä monirakkulaiset munasarjat, joten tiesin jo silloin, ettei raskaus välttämättä onnistuisi itsestään, ainakaan kovin helposti.
Parikymppisenä lapset ei tietysti olleet siinä hetkessä mielessä tai mitenkään yrityksen alla. Toki tiesin ja tiedettiin molemmat, että haluttaisiin lapset nuorina. Heti kun elämäntilanne ne vaan sallisi. Lääkäri kertoi mulle jo samantien, että sitten kun raskautua haluaisin, mun kannattaisi luultavasti aloittaa heti terolut ja clomifen kuurit. Terolut-kuurin tarkoitus oli säännöllistää kuukautiset, sitä olinkin käyttänyt aiemminkin, joten tiedossa oli, että se mulla toimi. Terolut itsessään ei kuitenkaan minulla auttanut siihen ongelmaan joka raskautta eniten esti, eli monirakkulaisiin munasarjoihin.
Monirakkulaiset munasarjat tarkoittavat sitä, että munasarjoissa munarakkuloita on useita. Normaalistihan toiseen munasarjaan tulee kerran kuukaudessa yksi munasolu, joka kasvaa ja lopulta irtoaa lähtien kohti kohtua. Mulla niitä munasoluja oli munasarjoissa useita, helminauhana eikä niistä yksikään kasvanut ylitse muiden. Ovulaatioita ja menkkoja tuli muutama vuodessa.
Clomifenin tarkoitus taas oli kypsyttää munasolua ja saada se kasvamaan ja irtoamaan. Lääkäri oli mun kohdallani varma, että puolessa vuodessa olisin raskaana, jos en, pidettäisiin puolen vuoden tauko, jotta kroppa saisi palautua.
No, kuten tarina sitten lopulta kertookin, toisesta kierrosta alkoi raskaus ja sen seurauksena meille syntyi kesäkuussa 2013 Rasmus ja Kasper. Koska toinen raskaus heti perään ei ollut suunnitelmissa, aloitettiin ehkäisy e-pillereillä.
 |
| © HELIA PHOTOGRAPHY |
 |
| © HELIA PHOTOGRAPHY |
 |
| © HELIA PHOTOGRAPHY |
Söin noita e-pillereitä pari vuotta, jonka aikana kävin kertaalleen tuolla lääkärilläni. Hän kertoi, että munasarjani olivat edelleen pco-tyyppiset, mutta livemmin kuin edellisellä kerralla. Hän kertoi, että mikäli kuukautiseni säännöllistyvät, olisi jossain vaiheessa luomuvauvakin täysin mahdollinen. Silloin vauva ei ollut suunnitelmissa, mutten halunnut hormonaalista ehkäisyäkään käyttää. Koin tolloin, että kroppani yritti kertoa mulle, ettei hormonit olisi mulle hyväksi. Halusin myös nähdä, toimisiko kroppani miten ilman hormonien säännöllistävää vaikutusta.
Useinhan raskaus "parantaa" PCOn kuten ilmeisesti mun kohdallani oli ainakin osittain tapahtunut. Hormonien lopettamista seuranneen vuoden aikana kiertoni alkoi kuitenkin pidentyä jälleen totuttuun 70-90 päivään. Aloin itsekin työstää sitä, että jos joskus kolmas lapsi haluttaisiin, laitettaisiin hänetkin luultavasti alulle hormonihoidoin. Tämä ajattelu sai tietysti aikaan sen, että ehkäisyn kanssa ei oltu niin tarkkoina. Välillä se unohtui, välillä sitä käytettiin. Toki tiedettiin, että raskauden mahdollisuus siellä oli, muttei meistä kumpikaan siihen tosissaan uskonut. Oltiin ajateltu, että vauva voisi olla toiveissa jossain vaiheessa, ehkä poikien aloittaessa eskarin.
Mun omat muistikuvat kesältä 2016 on vähän hatarat. Elettiin oikein tosissaan ruuhkavuosia, molemmat kokopäivätöissä, taloprojekti työn alla ja kaksi kolmevuotiasta kasvatettavana. Stressi oli kova, väsymys samaten ja päivissä tuntui olevan ohjelmaa vähän liikaakin. Kesäkuussa vielä juteltiin, että mietitään vauvaa vaikka vuoden päästä, nyt ei pysty. Kovin tapahtumarikasta ei ollut myöskään meidän makuuhuone-elämä näistä yllämainituista syistä johtuen. Ehkäisyä käytettiin, kun muistettiin. Myönnettäköön, että kyseinen toimintatapa oli tosi vastuutonta, mutta ei sitä siinä vaiheessa tullut ajateltua, kun ajatus oli ettei raskaus ole mahdollinen ilman lääkkeitä.
Sitten asiat alkoivat järjestyä. Talokaupat vahvistui, meidän koti valmistuisi syksyksi, töissä rauhottui, kesäloma oli alkamassa. Kaksosetkin antoivat parastaan ja pahin uhma- ja tahtoikä tuntui olevan ohi. Sen takia mun kroppanikin ilmeisesti halusi alkaa toimia, tai sitten asioiden kuului mennä niin, että nyt meidän päiviä ilostuttaa ihana Justus-poika.
Elokuun alussa mä ihmettelin väsymystä. Suihkussa en voinut olla kun tissit oli niin kipeät. Puuttuvia menkkoja en niinkään ihmetellyt, tää epäsäännöllisyyshän oli hyvin tyypillistä. Väsymystäkin selitti kiire, olin koko heinäkuun tehnyt viikonloput töitä, jotta pojat saivat lomailla koko kuukauden. Ja kipeät nuo tissit oli monesti juuri ennen menkkojakin. Kävihän se mielessä, että entä jos olenkin raskaana. Mutta en siihen oikein vieläkään uskonut. Menkkoja jäin odottelemaan, niitä vaan ei viikonkaan jälkeen kuulunut. Väsymys vaan kasvoi, tissit olivat edelleen kosketusarat ja mahaa juoli. Ja niin mä seuraavalla kauppareissulla ostin raskaustestin. Sen testi-illan ajatuksia voi lukea täältä.
 |
| © HELIA PHOTOGRAPHY |
 |
| © HELIA PHOTOGRAPHY |
Olihan se positiivinen testi järkytys. Hetkeäkään en miettinyt keskeyttämismahdollisuutta, mutta kyllä mua kadutti, ettei raskaudenehkäisystä huolehdittu paremmin. Mulla oli huono-omatunto omista ajatuksistani, sillä tiesin liiankin hyvin, miltä toisten vahinkoraskaudet vauvaa yrittävistä tuntuu. Mietin jopa, että postiivista on ettei ekoja viikkoja tarvitse pelätä. Raskaus päättyy jos niin on tarkoitettu. Nythän nuo ajatukset tuntuu ihan hirveiltä, kun kotona on tuo raskauden lopputulos, hymykorvissa hymyilevä vauva. Mutta eihän sitä silloin osannut ajatella. Mietin vaan, kuinka hetki ei ollut yhtään sopiva, olin vasta päässyt kunnolla töiden makuun, saanut jalkaa oven väliin. Meillä oli iso asuntolaina ja tarkoituksena tehdä vielä pihat taloomme. Rahatilanne ei yhtään antaisi periksi mun kotiin jäämistä. Vielä vähemmän kotihoidontuelle jäämistä. Surin jo siinä vaiheessa sitä pientä yksivuotiasta, joka joutuisi hoitoon, koska meidän säästöt oli talon takia ihan nollissa. Pieni pala musta kuitenkin tiesi, että kyllä asiat järjestyy. Ja järjestyihän ne.
Mä koin olevani etuoikeutettu, ettei raskautta tarvinnut yrittää. Kun olin saanut vauvantuloprosessin päässäni käytyä, oli selvää että näinhän sen piti mennä. Aika olikin juuri sopiva vauvalle. Mulla olisi mahdollisuus jäädä kaikkien lasten kanssa kotiin, työkuviotkin järkkääntyi, eikä tarvitsisi huolehtia pikaisesta paluusta töihin. Parin exceltaulukonkin jälkeen selvisi, että voisin sittenkin jäädä kotiin, ja tämäkin vauva voitaisiin hoitaa parivuotiaaksi kotona. Toki monesta pitäisi karsia, eikä pihasta tulisi ihan niin monimuotoista kuin oli mietitty, mutta se olisi nyt pientä se.
Raskaus oli iloinen alkujärkytyksen jälkeen ja nyt olen niin kiitollinen, että juuri tuo lapsi saapui meille. En enää osaisi ajatella elämää ilman Justusta, tuota ihanaa pulleaa pientä hymypoikaani, joka taitaa olla meidän koko perheen lellikki. Jotenkin tuntuu, että Justuksen myötä tulin kokonaiseksi, pääsin kokemaan nekin vauvajutut, joita kaksosten vauva-ajalta kaipasin.
 |
| © HELIA PHOTOGRAPHY |
 |
| © HELIA PHOTOGRAPHY |
Toinen yllätysraskaus ei kuitenkaan ollut ajatuksissa, joten mun pitäisikin varata lääkärin aika kierukan ottoa varten. Kertaalleen olinkin sitä jo ottamassa, mutta äidinmaidonluovutus droppasi nuo suunnitelmat.
