lauantai 18. tammikuuta 2014

Synnytysmuistelua.

Mä oon tänään täytellyt poikien vauvakirjoja (juu, laiska minä..) ja samalla muistellut raskausaikaa, synnytystä ja poikien ensimmäisiä päiviä.

Mun äiti on kirjoittanut mulle vauvakirjaa ja jo pitkään oon tiennyt, että aion kirjoittaa sellaista myös omille lapsilleni. Silloin kun kuulin kaksosista, yksi ekoista ajatuksista oli, että voi ei nyt mulla ei ole aikaa tehdä täydellistä vauvakirjaa esikoiselleni! Vauvoja tulee kerralla kaksi, joten eihän sitä aikaa nyt voi millään olla! No, onni onnettomuudessa, nyt pojat saa molemmat yhtä täydellisen epätäydelliset kirjat. Ei niitä esikoisen täyteen kirjoitettua ja kuvilla kuorrutettua sekä kuopuksen muutamalla sanalla ja kuvalla muistelua.

Vauvakirjan valintaprosessi oli pitkä ja vaikea. Tiesin, että haluan hankkia kirjat jo raskausaikana, jotta ne olisi sitten heti valmiina täytettäväksi. Vertailin pitkään Muumia ja Mauri Kunnasta mutta päädyin lopulta Mauri Kunnakseen. Tykkäsin värikkäistä kuvista ja pitkään jatkuvasta kirjasta. Kirjassa kun on sivuja aina kouluikään asti.



Pelkäsin jo, että oonko jo unohtanut kaikki tunteet ja ajatukset raskauden ja ekojen päivien ajalta. Mutta enpä ollut. Sieltä ne palutui mieleen, kun hetken katseli omaa äitiysneuvolakorttia ja selaili kuvia synnytyksestä.

Mä sain mielestäni tosi hyvää seurantaa ja hoitoa Joensuun keskussairaalalla. Raskausviikolta 20 lähtien, mun raskautta seurattiin ainakin kuukauden välein. Tilanteen mukaan sitten useammin. Toukokuussa ultrauskertojen välillä oli vain viikko, muuten pyörittiin 4-2 viikon sykleissä.

Koko raskausaikana törmäsin vain yhteen ikävään lääkäriin, muuten lääkärit ja kätilöt oli aivan ihania. Ultraukset tehtiin ajan kanssa, ja kotiin saatiin useimmiten 3D(?) kuvia. Joka kerta kysyttiin, mikä vointi, millaisia oireita, supisteleekö, väsyttääkö?

Raskausviikolla 26 lääkäri kysyi suoraan, jaksanko töissä. Kerroin rehellisesti etten. Tai töissä kyllä, mutta puolen tunnin työmatkat ja kahdeksan tunnin työpäivä verottaa niin, että illalla kaadun sänkyyn puoli kuolleena ja pienikin rasitus aiheuttaa harjoitussupistuksia. Lääkäri vaan totesi, että yhdeksän tunnin työpäivä on liian pitkä tässä vaiheessa raskautta. Sairaslomalle. Sairaslomaa tuli kerralla kuukausi, ja lääkäri vielä totesi, että sairasloma jatkuu sitten vielä toisella kuukaudella seuraavalla kerralla. Kerralla kun ilmeisesti voi kirjoittaa maksimissaan yhden kuukauden. Mulle se sairasloma oli helpotus. Tai lähinnä se, että se oli kerralla niin pitkä. Jos olisin saanut viikon tai kaksi, olisi varmaan ollut vaikeampi asennoitua lepäämiseen. Tuntui hyvältä, että lääkärin kanssa oltiin molemmat sitä mieltä, että parempi pelata varman päälle.

Raskaudenajan ultrat teki aina erikoislääkäri. Usein mukana oli myös erikoistuva lääkäri. Tuntui aina, että olen hyvissä käsissä. Lääkärijargon selitettiin useimmiten ymmärrettävästi, eikä epäselväksi jäänyt mikään, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Kun synnytys sitten käynnistyi oli jälleen turvallinen ja valvottu olo. Kätilö selitti kaiken ymmärrettävästi ja selkeästi. Vastaili kysymyksiin ja sai mut rentoutumaan. Aina kelloa soitettaessa, tuli alle minuutissa paikalle. Synnytyksen ajan oli sellainen olo, että vaikka kätilö ei ollut paikalla, ei mua jätetty ihan yksin. Avautumisvaiheessa sain olla rauhassa, eikä ympärillä pörrännyt jatkuvasti joku.

Ponnistusvaiheessa porukkaa olikin sitten enemmän, mutta se ei sitten ollutkaan ongelma, niinkuin olin kuvitellut. Salissa niitä ihmisiä ei huomannutkaan. Lastenlääkärit kökötti nurkassa räpeltäen puhelimiaan(?) ja toinen kätilö seisoi mun vasemmalla puolella ja tsemppasi. Synnytystä hoitava kätilö sitten päivitteli väliaikatietoja. Nyt näkyy hiukset, nyt pää. Seuraavalla syntyy! Kolmas kätilö tuli saliin jossain vaiheessa, sitä en edes huomannut. Ja synnytyslääkärit seisoskeli mun oikealla puolella. Tuntui, että olin tosi hyvissä käsissä. Jatkuvasti joku kysyi miltä tuntuu tai jaksanko. Tsemppasi ja kehui. En osannut pelätä mitään. En edes muistanut, että Rasmuksen synnyttyäkin vielä voidaan kiitää hätäsektioon. Mulla oli turvallinen olo.




Kun pojat oli syntyneet kaikki oikeastaan muuttui. Synnytyslääkärit poistui heti, kätilöistäkin kaksi liukeni pikkuhiljaa paikalta. Lastenlääkärit tarkisti pojat, ja todettuaan heidät hyvävointisiksi, hekin poistuivat. Yhtäkkiä oltiin Henkan kanssa kahdestaan poikien kanssa. Yksi kätilö oli huoneessa, mutta hänkin kirjoitteli koneelle. Tuli vähän hölmö olo. Öö, saanko mä mennä vessaan? Voinko mä käydä suihkussa? Onko mulle puhtaita vaatteita? Eikös poikia pitäisi yrittää imettää?

Imetystä yritettiin, mutta kätilön mukaan imuote oli niin heikko, että annetaan pullosta. Vessaan joo, mutta oottele eka vaatteita. Syö äkkiä, että saadaan sali tyhjäksi ja siivottua ennen seuraavaa synnyttäjää. On vähän ruuhkaa.

Olo oli tosi hutera. Kello oli kymmenen aamulla. Olin viimeksi syönyt kahdeksalta illalla ja juonut joskus aamuyöllä. Hemoglobiini oli alle 100 enkä ollut nukkunut melkein kolmeenkymmeneen tuntiin. Silti hoipertelin yksin vessaan. Kätilö vaan kysyi jossain vaiheessa että pärjäänkö. No joo. Kai?

LÄhdettiin vuodeosastolle. Mä kävelin (?!?) kun Henkka työnsi poikia ja kätilö sänkyä. Matka tuntui tosi pitkältä, vaikka eihän se oikeasti ole kuin parisataa metriä. Osastolla sitten onneksi sain käydä sängylle, tuntuikin siltä, etten olisi pysynyt tolpillani enää. Meidän huone oli vielä siivoomatta, joten odotettiin käytävällä.

Kun saatiin huone, jäätiin neljästään. Mä olin ihan pihalla. Mitäs nyt? Ihailtiin vauvoja, otettiin ne varovasti syliin. Oltiin. Ei kukaan käynyt edes vihjaamassa, että nyt voisi kokeilla sitä imetystä. Välillä joku kätilö kävi neuvomassa vaipanvaihtoa tai tuomassa maitopulloja ja ohjeistamassa syöttöasentoa. Kysästiin onko maito noussut, mutta jätettiin aihe siihen. Ei puhettakaan pumppauksesta.

Oltiin aikalailla omanonnemme nojassa. Kasperin iho todettiin harmaaksi ja hengitys katkeili, joten lääkäri siirsi KAsperin lastenteholle tarkkailuun. Tästä tultiin sanomaan meille vaan että ainiin, btw se b-vauva laitettiin tonne teholle, kun se ei hengittänyt kunnolla. Voitte käydä kattomassa sitä.

Henkka kävi, ja lääkäri selitti tän olevan lähinnä varotoimi ja hyvin yleistä aikaisin syntyneillä. Vauvalla kaikki hyvin, mutta laitettiin nenämahaletku kuitenkin. Jälkeenpäin ajateltuna, oli ehkä hyvä että KAsper oli osastolla yön. Kaksi vauvaa heti alkuun olisi saattanut olla aika shokki.

Tuli ilta, ja mä olin ihan poikki. En ollut nukkunut kahteen vuorokauteen yhtään. Ei kuitenkaan puhettakaan, että kätilöt olisi ehdottaneet ottavansa Rasmuksen huoneeseensa, jotta mä saisin nukkua. Vauva oli mun kanssa, ja siltä käytiin kolmen tunnin välein mittaamassa sokereita. Eli jos vauva ei pitänyt hereillä labratädit piti. Ja niin piti sitten vauvakin. Rasmus nukkui maksimissaan parin tunnin pätkiä mun vieressä. Mä en sitäkään, kun koko ajan piti tarkistaa että se henkitti.

Aamulla oksetti ja pyörrytti. En ollut muistanut juoda, enkä oikein syödäkään. Koko ajan piti joko syöttää vauvoja tai vaihtaa vaippaa. Tai sitten ihan vaan kertoa kätilöille synnytyksestä ja miltä tuntui saada kaksoset.

Aamulla yritin nukkua, mutta kätilö päätti, että silloin yritetään imetystä Rasmuksen kanssa. Yritettiin ja kokeiltiin. Rasmus imi tunnin, mutta vaa'an mukaan ei saanut mitään mahaansa. Päivät meni vauhdilla, enkä aina edes meinannut ehtiä hakea ruokatarjotinta. Pakko myöntää, että koko sairaalassaoloaika on aika sumussa mulla. Päivät ja yöt menee sekasin, enkä muista minä öinä Henkka oli siellä ja minä ei. Ja olinko molempien vauvojen kanssa yksin siellä. En kai?

Maidon pumppauksesta mulle alettiin puhua vasta neljäntenä päivänä, ja imetyksestä joskus niihin aikoihin myös. Ennen sitä oltiin vaan annettu maitopullot käteen. Olin ihan unohtanut koko imetyksen. Ravasin koko ajan kahden osaston välillä, enkä nukkunut oikeastaan yhtään. Sen yhden huono-oloisen aamun jälkeen söin ja join väkisin. Mielialat heitteli. Itketti ja harmitti. Miksei tää olekaan niin kivaa ja ihanaa kuin luulin.

Vauvat oli ihania. Ne oli niin kilttejä ja suloisia. Mutta olisin jo niin halunnut kotiin, että olisin saanut olla kolme tuntia rauhassa ja vaan nukkua. Sairaalassa JOTAIN piti aina tehdä. Silti tuntuu, että oltiin enimmäkseen huoneessa keskenämme.

Pakko sanoa, että oli aika shokkialoitus vauva-arkeen. Jälkikäteen ajateltuna, olisi pitänyt vaatia unta sinä ekana yönä. Rasmus söi kuitenkin pullosta, joten yöhoito olisi sujunut hyvin. Olisi pitänyt vaatia imetysapua, joka kerta, eikä vaan tyytyä pulloon. Olisi pitänyt vaatia käsipumppu heti ekana päivänä. Olisi pitänyt hyväksyä se, etten voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Turha potea huonoa omaatuntoa siitä. Olisi pitänyt tajuta hoitaa oma fyysinen kunto ensin kuntoon, ennen kun lähtee lenkkeilemään osastojen välillä.

Olisi pitänyt ja olisi pitänyt. Mutta mistä noita tietää, kun vielä on ihan pihalla synnytyksestäkin. Saati sitten niistä vauvoista. Pakko myöntää, että vaikka synnytys ja raskaudenaikainen hoito sairaalalla oli ihan huippua, oli vuodeosastolla tuki ihan olematonta. Kuitenkin kysessä oli ensisynnyttäjä ja vielä kaksosille..

Me päästiin kotiin viiden sairaalapäivän jälkeen, ja hyvä niin. En olisi ehkä enää kestänyt sitä sairaalaelämää. Kotona kaikki oli toisin. Haettiin heti kaupasta se pumppu, lepäiltiin sohvalla, vauvat tuhisi laatikossaan ja mulla oli shakeri täynnä mehua. Syötettiin pojat ja käytiin päiväunille. Eikä kukaan häirinnyt kolmeen tuntiin.

 Meidän oma arki alkoi.

51 kommenttia:

  1. Meilläkin kovasti puuhaillaan vauvakirjan parissa. Meillä on niitä kolme :D Yhtä oikeastaan vain kunnolla täytetään. Se on kyllä ihan huippu kirja, koska siihen kirjataan ylös juttuja 18-vuoteen asti :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui! No sulla on sitte tekemistä! Ihana, mikä kirja se sellanen on?

      Poista
    2. http://verkkokauppa.oppijailo.fi/minun-kirjani-muistokirja-vauvavuosista-taysi-ikaisyyteen-asti/526699/dp

      tuo Minun kirjani.. on kyllä kiva. Siellä on taskuja jokaiselle vuodelle, joihin voi laittaa vaikka jotain piirustuksia tai muita muistoja

      Poista
    3. Ompa ihanan oloinen kirja! Ihastuin! PItää ehkä hakea meillekin tollaiset lisäksi! ;)

      Poista
    4. Ihmeessä, tosi kiva, me ainakin tykätään :)

      Poista
  2. AIka jännä etteivät ne opastaneet imetykseen mitenkään vaan tunkivat heti pulloa :O Mulla taas oli yli-innokas imetyspettaja joka kokoajan vahtasi vieressä ja kehu hyvin imee, hyvä ote ja lääppi mun tissejä ''katsopas miten nämä huulet ovat tässä ympräillä ja suu näin, venytäppäs sitä nänniä ja voi miten hienosti hän imee'' yms, se oli aika... kummallista :D

    Mun pitäisi myös ryhdistäytyä ja kirjottaa vauvakirjaa, jotenkin tuntuu ettei siihen ole aikaa vaikka nytkään ei ole mitään tekemistä :D Helpompi kirjoittaa blogiin kuin paperille. No onneksi sieltä löytyy tallesta jos meinaa unohtaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nii, kai se johtu tosta poikien alhaisesta syntymäpainosta ja matalista sokereista, et jotain piti mahaan saada.. Mut silti.

      Meillä on sit ollu ihan ääripääkokemukset :D ei kyllä kuulosta kivalta toi sunkaan kokema.. Heh, se kätilö on sitte saanu ihan jotku omat kiksit noista sun onnistumisista :O

      Totta! Onneksi on blogi, kyllä mä veikkaan että ne asiat on hyvin mielessä just siks että ne on kertaalleen jo kirjoittanut ylös. Ja ainahan sen blogin voi tulostaa vauvakirjaksi ;)

      Poista
  3. Todella hyvä teksti! Ja ihan kuin meidän sairaalassa olosta olisit kertonut, ainut että minulla oli vain yksi lapsi. Ihan samalta tuntui, vaikkakin minä sain imetykseen tukea, kun huomattiin, että Akulla on kielijänne liian lyhyt. Sitten sanottiin, että se leikataan poikki. Ei selitetty mitään, miten se tehtäisiin ja minähän jo kuvittelin vaikka mitä ja itkin, että nyt poika joutuu leikkaukseen. Kunnes sitten rohkenin kysymään eräältä kätilöltä, joka sitten selitti, että toimenpide on todella pieni eikä edes puudutusta tarvita. No, sitä ei sitten kuitenkaan tehty, kun kielijänne oli niin olematon, ettei oikein tiedetty mistä edes leikata..

    Mutta samaistun niin noihin tuntemuksiin. Teksti toi nuo sairaalapäivät tosi hyvin mieleen. Ja tuo, että puhutaan lapsen tahtisuudesta, mutta odotas jos imetät tunnin juuri silloin kun olisi ruoka, niin voi voi, jäi nyt äitiltä syömättä, kun et tullut sillä hetkellä ruokaa hakemaan.. Mutta niin ihanaa oli, kun vihdoin pääsi kotiin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ompa harmi kuulla että sullakin on ollut noin huono kokemus :/
      Leikataanko se kielijänne nyt sitten myöhemmin?

      Niimpä, ei oikein nyt lapsen- ja äidintahtisuudet saikulla kohtaa :D Se tunne tosiaan kun pääsi kotiin, tuntu kuin kaikki olisi yhtäkkiä paljon helpompaa, ja mieli paaaaljon aurinkoisempi. Hassua. Koti on aina koti <3

      Poista
    2. Ei leikata ennen kuin sillä on vaikutusta puheen kehitykseen ja puheterapeutti tekee lähetteen lääkärille. Eli aikaisintaan 3-vuotiaana. Ja silloin toimenpide ei ole enää mikään pieni, vaan sitten leikkauksesta toipumiseenkin menee aikaa. Kun asiaa tutkin, toivoin, että se olisi saatu silloin vauvana tehtyä, olisi ollut niin helppo pieni juttu.. Ja miksei sitä voitu tehdä vaikka parin kk ikäisenä? Silloin kieli oli jo kasvanut ja sen olisi voinut leikata. Akun kieli olikin pitkään sydämen muotoinen tuon kielijänteen takia, nyt sitä ei enää huomaa. Saa nähdä vaikuttaako puheeseen vai onko kasvanut sitten kuitenkin. Miehellä on ollut sama ongelma, ja hänet leikattiin nukutuksessa esikoulu iässä, ja toipuminen vei aikaa. Liekö perinnöllistä?

      Ehkä ne tahallaan tekee sairaalassa olosta niin hankalaa, jotta osaisi sitten kotona nauttia? :D

      Poista
    3. No joo, kuulostaa aika oudolta.. Mun kummipojan siskolta muistaakseni leikattiin ekassa hammaslääkärissä.. Mitäs jos kyselet siellä? Tai voisko yksityiselle viedä?

      Kuulostaa toi nyt aika oudolta, että nyt voisi leikata vielä helposti, mut sitte isompana kun se jos/kun on vaikuttanut puheenkehitykseen, niin sitten vasta.. ?

      Saattas olla perinnöllistä, muistaakseni jossain tenttikirjassa oli joskus tosta! Ootko kyselly neuvolassa?

      Ehkä ;) Ne taktikoi, että kaikki haluaa nopeasti pois :D

      Poista
    4. Piru kun en tajunnut kun käytiin pe eka käynti hammashoitolassa, tosin suuhygienistillä. Täytyy kyllä siellä kysyä.

      Neuvolassa oon puhunut, ja siellä on ollut asenne, että no can do. Mutta siellä sanoivat, että esim. Tampereella leikataan kuulemma kaikilta vauvoilta, vaikkei mitään olisikaan. Onkohan noin?? :/ mutta täällä ei. Täytyy ehkä viedä yksityiselle, jos tähän ei saa mitään ratkaisua.. Jotenkin tämä asia unohtunut taka-alalle viime aikoina mutta hyvä kun nyt palasi taas!

      Poista
    5. äsh.. neuvola on just tollanen. Muka pitäisi apua saada ja sitte ne vaan kohauttelee olkiaan..

      Ai sellasiltakin, joilla ei näytä kireältä? Voihan se olla, kun eihän siitä haittaakaan kai ole.. Ja onhan se nykyään aika iso juttu, jos puheessa on jotain häiriötä.. Muutenkin niin paljon äännevirheitä yms.. Mutta hyvä että nousi esiin! Kerro sitten kuinka kävi! :)

      Poista
    6. ihan nukutuksessa katkaistiin korvalääkärin toimesta... Henna

      Poista
    7. ja lisäys...se katkaisu on yksi saksen napsaisi, ei ole 3 sek. homma mutta itse en antaisi enää tehdä enää kolme vuotiaalle ilman anestesiaa. Jos pelkässä puudutuksessa tekee niin sama on kerralla katkaista eikä ensin pistää kipeästi. -Henna :)

      Poista
    8. Ai niinkö se olikin.. Mistähän mä sen hammaslääkärin keksin.. Jollain muulla ehkä sitten oli noin. Tai sitte mä vaan muistan ihan totaalisen väärin :D

      Nii, vauvat sitä ei aina taida ees huomata, mutta kolmevuotiaalla taitaa tunto olla vähän toinen. JA ymmärryskin :)

      Poista
    9. :)...ja meillä tosiaan homma hoidettiin toisen homman yhteydessä kun neuvola ei ottanut kantaa asiaan ja itse kiinnitin asiaan jo synnärillä huomiota. Pyysin korvalääkäriä katsomaan kielijänteen tilanteen ja katkaisemaan jos katsoo tarpeelliseksi....ja varmaan ihan joku esilääkekkin ja kipulääke riittää. esim. poikani ei muista mitään korvien puhkaisusta kun vaadin esilääkkeet vaikka huusi pää punaisena kun puudutustipat kirveli tulehtuneissa korvissa- Henna :)

      Poista
    10. Totta, nytpä muistankin. On se kumma, että itse pitää tietää asioista enemmän :D

      Poista
  4. Minulla on 9/12 syntynyt pikkumies. Raskausajan olin kaupassa töissä, lähinnä hyllytin tavaroita. Noin 30 raskausviikolla selkää särki ja olin tosi väsynyt, tukala olo ja mahaa kivisti(supistuksia?) kerroin asiasta neuvolassa, mutta vastaukseksi sain ettei tämmöisillä raskausviikoilla saikkua myönnetä.

    Oli neuvola ja viimeinen lääkäri käynti. Puntari näytti jotain 62kg, painoa oli tullut n. 13 kg. Neuvolan tätsy sanoi että kannattaisi miettiä mitä syö, kun on noin paljon painoa tullut. Ilman raskautta olisin ollut vielä 63 kiloisena normaali painoinen!

    Sitten koitti synnytys. Hirmuset kivut, melkein anelin edes jotain kivunlievitystä, mutta minut laitettiin suihkuun. Synnytyssaliin kun pääsin, sain ilokaasua, joka ei auttanut. Vihdoin sain epiduraalin, mutta vaikutus oli jo lakannut itse ponnistusvaiheessa. Synnytys kesti 36 tuntia. Vauva syntyi perätilassa ja sain toisen asteen repeämät.

    Synnytyksen jälkeen heikotti ja olin pyörtyä suihkuun. Minut vietiin osastolle sängyssä, kun en kyennyt kävelemän itse. Osastolle päästyä käskettiin pyytää apua, jos on tarve mennä vessaan. No se tarve tuli ja pyysin apua. Vastaus oli, että pääset varmasti itsekkin. Seinistä pitäen kiinni hoipertelin vessaan ja loppujenlopuksi joutuivat hakemaan sängyn kanssa pois kun en itse päässyt.

    käveleminen sattui ja istuminen vielä enemmän, ruokaa eivät viitsineet tuoda huoneeseen. Pyysin voisiko hoitajat katsoa vauvaa sen aikaa, että kävisin suihkussa, vastaukseksi sain, että meillä on ruokatunti menossa, kai sitä joku katsoo...

    Hirmu pitkä tarinahan tästä taisikin tulla, mutta pakko oli tähän sun tekstiin kommentoida ja kertoa omakohtainen kokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei!

      Ihana kauhealta kuulostaa toi sunkin kokemus!
      Ja vielä, että alkanut ihan tuolta neuvolasta asti. Pitäisihän niiden nyt tietää, että tottakai sitä saikkua saa jos vaan on riittävä syy. Ja kyllä kai supistukset nyt on! Ihan uskomatonta!

      Ja millaista kohtelua oot saanut tuolla osastolla. Alkaa ärsyttää sun puelesta ihan hirveästi! Toivottavasti kotona helpotti!

      Poista
  5. Postailinkin tuosta mun vauvakirja asiasta myös tällä viikolla :)
    Tuota kirjaa katselin myös itse Nicolle mutta päädyin toiseen.

    Minulla koko sairaalassa olo aika oli mukavaa, johtuen ehkä siitä ettei kiirettä ollut :) Kannattaa aina vaatia sitä huomiota jos sitä tarvitsee! Ja antaa palautetta palvelusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, siitä muistinkin noi meidän täyttämättä olevat kirjat :D

      Ihanaa, että sulla on hyvä kokemus! Että edes jollain! :D Niin pitäisi osata vaatia, silloin sitä vaan oli jotenkin niin pihalla, ettei tajunnut mistään mitään.. Palautetta voisi kyllä antaakin..

      Poista
  6. Ihan kauheelta kuulostaa toi sun sairaala-aika. Taitaa olla ihan liian yleistä :(. Voipi olla että matkin sulta postausaiheen, mun piti kirjoittaa sairaala-ajasta heti kotiuduttua mutta se sitten jäi. Mutta sanotaanko että ihan persiisyä se oli! =[

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä, harmittavan usein kuulee huonoja kokemuksia :/
      Joo matki! Olis kiva kuulla!

      Poista
  7. Ihanasti kirjotettu, oliko pojat minkäkokosia syntyessään :)?. Harmi että osastolla olo oli tympeä kokemus. Ja tuo oli hurjaa että jouduit kävelemään osastolle.!!!
    MInut vauvan kans sängyllä vietiin.
    Minä synnytyssalissa kysyin kätilöltä saanko nousta katsomaan vauvaa kun hän sitä puki, ja sitä enne olin vain vilaukselta sen nähnyt. Vastaus oli että jos tuntuu et voit nousta mutta varovasti. Itse mietin miks en vois mut hyvö etten pyörtynyt.
    Vauvan ku sain vieree heti käskettii tarjota rintaa ja osastolla myös aina enne pulloa rintaa piti tarjota. Sekä itse en edes älynny mitää pumppuja kysellä mut hoitajat älys onneks tuoda. Jote sain paljo imetyksen tukea ja ekana yönä hoitajat hoisi vaipat ym että itse sain vielä levätä vaikka vauva oli vierellä kokoajan.
    Joten mulla jäi omalta sairaalta ajalta hyvä mieli kyllä.
    Harmillista että teillä ollut sillon nii kiire et eivät ole ehtineet hirveästi apuun. Ja luulis just kaksosten äitiä eritoten auttavan.
    Mut yleisesti täältä blogista luettuje juttujen perusteella olet melkoinen super mamma <3:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pojat oli 2,5kg ja 3kg syntyessään, eli painollakin oli tekemistä ton kanssa, että jotain piti mahaan saada menemään :)

      Ihana kuulla että sulla on ollut hyvä kokemus! NOinhan sen pitäisikin mennä! :)

      Voi kiitos! <3 Ihana kuulla <3 Aina ei vaan ole kauhean superi olo :D

      Poista
  8. Miullakin on jäänyt kyllä moni asia mietityttämään synnytyksestä. Ihana ku kirjoitit ajatuksia ylös, pitäis itekki. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassua miten ne jälkikäteen nousee mieleen :) Kirjoittele! Ois kiva kuulla sunkin ajatuksia! :)

      Poista
  9. Kiva kuulla että sinulla on tuosta raskausajasta ja synnytyksestä jäänyt hyvät kokemukset. Minäkin olen kyllä aivan tyytyväinen saamaani hoitoon tähänmennessä, vaikkakin tuo sairasloma-asia nyt vähän vaivaakin ja ihmetyttää. Kurjaa kuitenkin että olet tuon lapsivuodeajan osastolla kokenut noin kurjaksi...ja että muillakin on samanlaisia kokemuksia. En tiedä onko se sitten se saakelin kiire mikä nykyään verottaa joka osastolla niin paljon, kun asiakkaita tulee ovista ja ikkunoista, mutta työntekijämäärä pysyy samana. Uskon kuitenkin että henkilökunta pyrkii aina vain tarkoittamaan parasta ja antamaan hyvää hoitoa, mutta aina se ei vain sitten toteudu kumminkaan, ja se on kyllä kurja että jää kurja fiilis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, toi sairasloma oli mun mielest kyllä sun kohdalla tosi jännä.. Mutta ehkä kaikissa kaupungeissa on sitten vähän eri periaatteet. Sama siinä käynnistyksessä, täällä käynnistetään viimeistään 38 viikolla, kun monissa muissa kaupungeissa annetaan mennä 40:llekin..

      Kiirehän se varmasti onkin ollut syynä. En usko että siellä kukaan on tota tietoisesti tehnyt. Ja kai ne vaan luuli, että meillä oli homma ihan haskassa, kun vauvojen hoito kuitenkin sujui hyvin :)

      Poista
    2. Varmaankin siis juuri näin, täytyy ite yrittää sitten kun valmistuu ammattiin niin muistaa aina kysellä vanhempien tuntemuksia vähän syvällisemminkin. :)

      Poista
  10. Miusta kans tuntu et heti synnytyksen jälkeen miut passitettiin suihkuun vaikka en omin avuin pysynyt ees pystyssä/tajuissani. Ruuhka kuulemma oli. No sit suihkun jälkeen yhtäkkii kukaan ei käyny tuntiin siinä synnytyssalissa:D. Mietittiin et öö, unohtiko ne meijät:D.

    VastaaPoista
  11. Heips! Oon lukenu sun blogia jo alkukesästä asti ja oon tykännyt kovasti! :) Sun ja teidän perheen juttuja on mukava lukea :)

    Meidän tytsy(esikko) syntyi 09/13 Joensuussa :) Synnytyksestä jäi ihan positiiviset fiilikset eikä jäänyt mitään kammoa. Synnytysosastolla kätilöt ja lääkärit oli mukavia.Meidän synnytyksessä kerkes olla mukana myös 2 opiskelijaa ja hekin olivat tosi mukavia.Olin aluksi vähän epäileväinen opiskelijoita kohtaan mutta epäilykset hävisi kyllä äkkiä!

    Synnytyksen jälkeen kävikin niin,että tyttö joutuikin lastenosastolle infektioepäilyn takia. Mulla jäi vähän huonot fiilikset siellä olosta ja ahdisti tosi paljon ne päivät mitä siellä oltiin. Maito ei noussut heti,siihen meni yli 5 päivää. Hoitajat "paasasi" koko ajan imetyksestä ja olivat mun tisseissä kiinni oikeaa imuotetta ohjaamassa. Jankuttivat,että pumppaa,pumppaa ja pumppaa. Imetä,imetä ja imetä :D Kyselivät koko ajan,että joko maito nousee,heruuko sieltä mitään? Jotenki tuntu,että ei tästä nyt tuu yhtään mitään koko hommasta ja kaikki imetykseen liittyvä tursus jo korvista ulos.Teki mieli luovuttaa kokonaan!! Vauvanhoidosta siellä näytettiin kerran perusjutut ja sitten "piti" selviytyä itse.Oltiin siis semmosessa vierihoitohuoneessa,missä oli vain vauva ja minä. Hoitajat kävi huoneessa lähinnä vain mittauksia yms.tekemässä ja lisämaitoa tuomassa sekä imetystä ohjaamassa. (Painonki vauvalta mittasin itse,hoitaja vain sanoi,että kirjaa se paperille ylös niin hän sitten laittaa sen myöhemmin koneelle.) Muuten oltiin kaksistaan.Olisi siellä varmasti saanut apua,jos olisi tajunnut kysyä.Mutta ne päivät meni niin sumussa ja uuteen sopeutuessa.

    Kun vihdoin päästiin kotiin niin tuntu,että kaikki muuttu hetkessä.Imetys lähti sujumaan ongelmitta ja lisämaitoa ei tarvittu kuin ekana iltana kotona.Kaipa siellä jotenkin stressasi niin paljon ja tuntu,että ne hoitajat suorastaan vaati,että nyt tämän imetyksen täytyy onnistua.Kotiin kun pääsi niin olo oli niin paljon vapaampi ja pystyi jo reuntoutumaan vauvan kanssa eikä ollut kukaan vahtaamassa miten se imetys nyt oikein sujuu :D

    Neuvolasta mulla ei oo kyllä mitään muuta kuin positiivista sanottavaa!! Harmi vaan kun se meidän neuvolatäti on nyt pari kuukautta muualla töissä. Se Hanne on niin mukava ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa!

      Kiva kuulla! Tosi monelta kuulee just tota tuputusta. Tuntuu että se aina menee jotenkin ihan yli tai alle, että missäs se keskitie oikein on :D

      Hui, sä oot tosiaan saanut olla tosi itekses! Se oli joo aika jännä, että kertaalleen neuvottiin miten tehdään, ja sitte pitiki hommat osata ja tajuta ite. Mä olin ainakin niin täysin pihalla välillä, etten ees muistanu vaihtaa niitä vaippoja :D Sitte ne fuskas jostain lahkeesta ja muisti et ainiin, se vaippa... Onneks se ei oo niin vakavaa. Mut niissä hormonihuuruissa tuli kyllä oikein kunnon paskamutsifiilis.

      Ja veikkaan, että ei toi jankkaaminen varmasti oo asiaa auttanut :/ Joten tosi kiva, että kotona kaikki on lähtenyt rullaamaan. Onhan koti kuitenkin se tuttu ja turvallinen paikka, niin ehkä siellä kaikki muukin tuntuu sitte helpommalta :)

      Neuvola on joo ihana meilläkin! Hanne ihan huippu! <3 Mullekin äippäpolilla sanottiin et ei tarvi neuvolassa käydä, kun äitipoli hoitaa seurannan. Mutta kävin silti, onhan neuvola kuitenkin jotain pientä extraa aina. Ja vielä ekojen kohdalla :) Harmi tosiaan että Hanne on nyt talven siellä Siilaisilla :/ Meiltä jää onneksi vaan yksi käynti väliin :) Hihi, hassua että teillä on sama täti ;)

      Ainiin, ja kiva et opiskelijat olleet vaan positiivinen juttu! MOnestihan sitä sanotaankin, et kannattaa ottaa ne, kun ne on sitte ihan vaan äitiä varten siellä! :)

      Poista
  12. Niissä synnytyksen jälkeisissä hormonihuuruissa tosiaan tuli semmonen paskaäiti-fiilis! Ja itku oli toodella herkässä :D

    On se vaan niin,että oma koti kullan kallis <3

    Hih! :) Olin jo jonkun aikaa seurannut sun blogia kunnes huomasin,että tehän asutte melkein vieressä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii, pieni maailma. :D Asutteko tekin noissa rivareissa?

      Poista
    2. Niimpä :D me asutaan täällä koulun vieressä :)

      Poista
    3. okei, no eipä se ole sitten kaukana sekään :D

      Poista
  13. Kai muistit kopsata noi ultrakuvat koneelle ja tulostaa ne paperille ku ajan myötä noi ultrakuvat menee kokonaan mustaks.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, noi onkin valokuvat. :) Ultrakuvatkin on tallessa poikien muistolaatikossa, mutta kirjoihin menee kopiot. Saa sitten molemmille myös noita yhteiskuvia :)

      Poista
    2. Hyvä :) Ettei sit harmita ku ei enää näy :)

      Poista
  14. Ihan käsittämätöntä tuo pullojuttu. Mein tytöt olivat 2,6 ja 2,9kg, ja aina annettiin ensin rintaa ja sitten pulloa. Meilläkin olivat sokeriseurannassa ja sitä maitoa tuputettiin mahottomasti.. mutta onneksi olin toissynnyttäjä ja "osasin" imettää, vaikkakin onkin erilaista kahden kanssa. Meidän sairaalassa oli aivan ihanat kätilöt ja koko henkilökunta. Kaikki auttoivat ja ottivat vauvat tarvittaessa hoitoon, jotta sain itse nukuttua.

    On todella kurjaa lukea näitä ikäviä kokemuksia.. Tsempit vaan kaikille! Onneksi niitä ihania kätilöitäkin on :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin kyllä on! Teillähän on tytöt olleet oikeastaan samankoikoiset, ja silti ihan toinen tapa toimia. :O

      Onneksi tiesit vähän enemmän, mä kyllä olin niin pihalla, että ihme että ne edes antoi noi vauvat mulle :D

      Poista
  15. Oi kun tekis mieli itsekin kirjoittaa omista synnytys kokemuksista, mut kun niitä on 2 erillistä ja etenkin A:n kohalla oli kaikenlaista ni tulis ihan järjetön mega romaani.. Täällä neuvolassa mun kohalle on sattunu melko jäykät terkat joten en kauheesti tykänny..V:n loppu odotuksessa oli pari kertaa hauska kesä sijainen joka oli ihanan rempseä tapaus! Hänen kanssaan oisin voinut puhua vapaasti ja ihan kaikesta, mut sen virallisen tädin kaa juttelin lähinnä ihan pakollisista asioista vaan. -Tuire-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi harmi, että on ollut inhottavia neuvolatätejä.. Meillä on ihan huippu se oma, mutta sitte kerran on käyty sijaisella, enkä tykännyt yhtään..

      Ois kyllä kiva kuulla sun synnytyksistä! Jos joskus kirjottelet vaikka itselles talteen, niin laita tulemaan. Noi tarinat on aina jotenkin niin jänniä ja koskettavia! :D

      Poista
  16. Harmittavaa kuulla huonosta kokemuksesta. Nyt kun itse olen Jns E3:lla kokemukset ovat olleet pääsääntöisesti hyviä. Omahoitajamme on oikea aarre, jaksaa ohjata ja neuvoa keskosen imetyksessä olematta kuitenkaan liian tungetteleva. Hhoitaja myös tukee minua ja huolehtii jaksamisestani. Mie oisin varmaan romahtanut ilman häntä ;)

    Kiire pitäisi saada pois synnäriltä ja lapsivuodeosastolta. Ja tuplaäideille tulisi antaa tuplahuomio ja oma vierihoitaja. Tuntuu, että nykyään kotiutetaan heti kun äiti vain pysyy tolpillaan, ei odoteta edes onko lapsi oppinut syömään oikein ja tuleko maitoa. Itse voin olla levollisin mielin että kotiutus ei ole liian aikaisin, syömään pitää oppia, tai ennemminkin jaksaa syödä ennen kotiinlähtöä (kyseessä rv 34+2 keskonen).

    En jaksa kirjautua, mutta ajatusten takana on Hannmarii ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. E3:lta mullakin on vaan hyvää sanottavaa. Ehkä se sitten on vähän perhekeskeisempi osasto justkun ei ole kauhea kiire päästä eroon :D

      Ihan huippua, että sulla on ollut noin ihana hoitaja tukena! Keskosimetys ei tosiaan ole ihan yksinkertaista, ja meidän keskonenkin oli kuitenkin jo 2,5kg ja kaksi viikkoa vanhempi kuin teidän. Mutta silti. Tsempit sinne! Hyvin se menee!

      Poista
  17. Oli jännä lukea tätä tekstiä kun itsellä oli koko sairaala homma vähän samanlainen kokemus. Mun synnytys kesti 50 tuntia jonka aikana en nukkunut silmäystäkään ja jonka jälkeen kaikki veriarvot ym. romahti ja meinasin pyörtyä edes istumaan nousussa. Silti osastolla mut pistettiin yöt hoitamaan vauvaa yksin vaikka tuntui ihan mahdottomalta, mutta ei sitä ensisynnyttäjänä tajunnut vaatia / pyytää enempää apua kun annettiin ymmärtää että nyt pitää heti osata ja pystyä kaikkeen yksin. Sitten toisena yönä tuli kätilö, sanoi että meidän pojan tulehdusarvot on koholla ja vei pojan lastenosastolle selittämättä mitään sen enempiä. Mä itkin puoli yotä kun luulin että vauva on hengenvaarassa, kun sitten vasta aamulla mulle kerrottiin että ei ollut edes paljon koholla ja oli juurikin tällänen varotoimi. Mutta samalla lailla täälläkin helpotti heti kun pääsi kotiin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei :/ Ei oo ollut tosiaan sullakaan ihan kiva kokemus! Ja ihan hirveetä että olet joutunut pelkäämään vauvan takia noin pitkään! Varmasti ihan kamalaa! :,(
      Onneksi se aina taitaa helpottaa kun pääsee kotiin! :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!